Väkijoukossakin itsensä yksinäiseksi tunteva Arthur Fleck etsii edes jonkinlaista yhteyttä. Kulkiessaan pitkin Gotham Cityn nokisia katuja hän pitää yllä kahta naamiota. Yhden hän maalaa kasvoilleen päivätyötään varten. Toista hän ei pysty poistamaan; se on hahmo, johon hän turhaan pakottaa itsensä tunteakseen olevansa osa ympäröivää maailmaa eikä väärinymmärretty mies, jota elämä jatkuvasti kohtelee kaltoin. Isättömällä Arthurilla on hauras äiti, hänen paras ystävänsä, joka nimittää häntä Happyksi. Tämä lempinimi on luonut Arthurille hymyn, joka kätkee hänen tuskansa. Mutta teinien pahoinpidellessä häntä kadulla, pukumiesten pilkatessa häntä metrossa ja klovnikollegojen kiusatessa häntä töissä Arthur ajautuu yhä kauemmaksi yhteiskunnasta.
Tästä elokuvasta on viime aikoina puhuttu hyvin paljon. On ollut monenlaisia mielipiteitä, niin ylistäviä kuin myös alistavia. Osa on kutsunut mestariteokseksi, toiset taas halveksivaksi. Yleisesti palaute on ollut kuitenkin kriitikoiden ja katsojienkin keskuudessa suhteellisen postitiivinen, joskin uutisista luin, että katsojia oli poistunut eräästä näytöksestä synkkyyden takia. Arthur Fleck on ihmiskunnan sortama pelle, joka yrittää epätoivoisesti […]
Joker on ollut tämän syksyn puhutuin elokuva. Leffaa on etukäteen hehkutettu ja voittaessa Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan uutiset elättelivät toiveita erilaisesta sarjakuvaelokuvasta. Komedioista tutuksi tulleella ohjaaja käsissä elokuva taipuu kuitenkin valtavirtaelokuvien muottiin sen tärkeästä ja ajankohtaisesta sanomasta huolimatta. esittämä Arthur Fleck on äitinsä () kanssa köyhissä oloissa asuva reppana, joka haaveilee stand up -koomikon urasta. […]
Elämä ei ole helppoa Arthur Fleckille (Joaquin Phoenix) hänen taistellessa kroonisten mielenterveysongelmien kanssa. Hoyt (Josh Pais) on pomottava niljake joka syyttää Arthuria aiheetta, jätealan lakko täyttää kadut saastalla ja yhteiskunnallinen ja sosiaalinen turvaverkko hajoilee pahasti vaikka naapurin Sophie (Zazie Beetz) onkin valopilkkuna. Tilaisuus kuitenkin kolkuttaa Arthurin päästessä suositun Murray Franklinin (Robert De Niro) ohjelman vieraaksi, […]
Tää elokuva sai ihan järkyttävän hypen ja suosion silloin ilmestyessään ja itellekin moni on leffaa suositellut tässä vuosien varrella. Kuitekin vasta nyt tuli tartuttua tähän ja katsottua itse, minkälainen elokuva onkaan kyseessä. Mä en oo mikään supersankarielokuvien tai edes sarjakuvaelokuvien suurin ystävä noin alkuunkaan, mutta Batmanilla ja Gotham Cityllä pahiksineen on aina ollut jotenkin vähän läheisempi paikka omassa sydämessä. Kenties jotain lapsuuden nostalgiaa kun Lepakkomies nyt sattui olemaan se kovin sankari kaikista. Ainakin siis itselleni. Eikä tosiaan Batmanista voida puhua ilman tämän arkkivihollista Jokeria. Jokeriakin on tulkinnut historian varrella jo useampikin eri näyttelijä, erilaisella menestyksellä. Itselle se ikonisin näistä on Jack Nicholsonin Jokeri Tim Burtonin ohjaamasta Batmanista, 80-90 -lukujen taitteesta. Heath Ledgeriä varmaan tänäpäivänä eniten suitsutetaan roolistaan Jokerina Christopher Nolanin trilogian keskimmäisessä osassa. Hyvähän Ledgerikin on, mutta täytyy sanoa että Joaquin Phoenix rykäisi omaan makuuni kenties vielä paremmin roolin kohdilleen. Tämä 2019 vuoden Jokeri onkin jotain ihan erilaista, mitä Jokerin esiintyminen aiemmissa leffoissa on ollut. Kyseessähän on tietysti kyseisen hahmon syntytarina. Tarina siitä kuinka yksinäinen ja elämässään kokolailla joka osa-alueella epäonnistunut mies alkaa kyynistyä ja kyrpiintyä yhteiskuntaan ihan toden teolla. No tämähän oli tietysti ajankohtainen aihe jo ilmestyessään, kun esimerkiksi inceleistä on jatkuvasti puhetta. Ylipäänsä syrjäytyneet nuoret miehet on olleet framilla melkolailla isosti tässä viimevuosien aikana. Ilmiö ei tietenkään ole mikään uusi, vaan 2019 vuoden Joker lähinnä paketoi vanhan teeman jota jo Scorsesen Taksikuskikin aikoinaan sivusi – uudenlaiseen pakettiin. Eikä kyse mun mielestä ollut ehkä niinkään täysin syrjäytymisestä yksinomaan, vaan enemmänkin mielenterveysongelmista kertova tarina. Eritoten siitä, mitä seurauksia sillä on kun ihminen ei pääse asianmukaiseen hoitoon tarpeeksi ajoissa. Scorsesen Taksikuskihan perehtyi myös ihmisen pimeään puoleen ja siihen miten syvä viha yhteiskuntaa kohtaan muuttuu pikkuhiljaa radikaaleiksi teoiksi. Jokeri pelaa ihan samat kortit pöytään, sovittaen Jokerin hahmon hiukan samankaltaiseksi ihmiskohtaloksi. Tässähän on viitteitä myös vahvasti Scorsesen King of Comedy -elokuvaankin. Pakkomielteisyys-aspekti on sitäkautta vahvasti myös mukana tässäkin tarinassa. Hauskaa vielä, että tuo pakkomielteen kohde Jokerille on Robert De Niron esittämä talkshow-isäntä. De Nirohan nähtiin siis tietysti tuossa Scorsesen filmissä. No, näitä yhtäläisyyksiä vois jatkaa enemmänkin sillä Jokeri on todella paljon elokuvana velkaa moneen suuntaan. Silti se ei kuitenkaan tunnu liikaa pastissilta, vaan tässä on ihan omanlaisensa tunnelma. Ja se tunnelma toimiikin pääsääntöisesti todella hienosti. Ei elokuva mihinkään omiin suursuosikkeihin pääse, ei millään. Se on silti todella viihdyttävä ja parhaimmillaan todella kouriintuntuva rikosdraama. Ihan viimeiset kuvat elokuvassa etenkin jätti fiiliksen siitä, että tekee mieli mennä tuo nyt ihan lähiaikoina ilmestyvä jatko-osakin katsomaan. Joaquin Phoenixin roolisuoritusta ei voi tässäkään elokuvassa väheksyä, äijä on kyllä tämän hetken lahjakkaimpia tyyppejä näyttelijärintamalla. Helposti. Loppuun voisin myös kehaista elokuvan soundtrackia, joka on kyllä erittäin hyvällä maulla valittu. Kappaleet istuu kohtauksiin loistavasti. Myös visuaalinen ilme 70-luvun rikoselokuvalle kumartavan tyylinsä kera on kyllä enemmän kuin kohdillaan.
MikkiH2O_
Hype leffan ympärillä on ollut isoa ja jyrkkää kuin Roope Ankan yhtiöiden pörssikurssien kohoaminen. Elokuvan katselukokemus ei vastannut niitä odotuksia. Phoenix on tosin hyvä roolissaan, palkintojen arvoinen, mutta tiivimmän paketin tästä olisi voinut tehdä. Nyt hahmon esim. kurjuudella mehustellaan niin pitkästi, että se tuntuu jo katsojan aliarvioimiselta.
.
Tää elokuva sai ihan järkyttävän hypen ja suosion silloin ilmestyessään ja itellekin moni on leffaa suositellut tässä vuosien varrella. Kuitekin vasta nyt tuli tartuttua tähän ja katsottua itse, minkälainen elokuva onkaan kyseessä. Mä en oo mikään supersankarielokuvien tai edes sarjakuvaelokuvien suurin ystävä noin alkuunkaan, mutta Batmanilla ja Gotham Cityllä pahiksineen on aina ollut jotenkin vähän läheisempi paikka omassa sydämessä. Kenties jotain lapsuuden nostalgiaa kun Lepakkomies nyt sattui olemaan se kovin sankari kaikista. Ainakin siis itselleni. Eikä tosiaan Batmanista voida puhua ilman tämän arkkivihollista Jokeria. Jokeriakin on tulkinnut historian varrella jo useampikin eri näyttelijä, erilaisella menestyksellä. Itselle se ikonisin näistä on Jack Nicholsonin Jokeri Tim Burtonin ohjaamasta Batmanista, 80-90 -lukujen taitteesta. Heath Ledgeriä varmaan tänäpäivänä eniten suitsutetaan roolistaan Jokerina Christopher Nolanin trilogian keskimmäisessä osassa. Hyvähän Ledgerikin on, mutta täytyy sanoa että Joaquin Phoenix rykäisi omaan makuuni kenties vielä paremmin roolin kohdilleen. Tämä 2019 vuoden Jokeri onkin jotain ihan erilaista, mitä Jokerin esiintyminen aiemmissa leffoissa on ollut. Kyseessähän on tietysti kyseisen hahmon syntytarina. Tarina siitä kuinka yksinäinen ja elämässään kokolailla joka osa-alueella epäonnistunut mies alkaa kyynistyä ja kyrpiintyä yhteiskuntaan ihan toden teolla. No tämähän oli tietysti ajankohtainen aihe jo ilmestyessään, kun esimerkiksi inceleistä on jatkuvasti puhetta. Ylipäänsä syrjäytyneet nuoret miehet on olleet framilla melkolailla isosti tässä viimevuosien aikana. Ilmiö ei tietenkään ole mikään uusi, vaan 2019 vuoden Joker lähinnä paketoi vanhan teeman jota jo Scorsesen Taksikuskikin aikoinaan sivusi – uudenlaiseen pakettiin. Eikä kyse mun mielestä ollut ehkä niinkään täysin syrjäytymisestä yksinomaan, vaan enemmänkin mielenterveysongelmista kertova tarina. Eritoten siitä, mitä seurauksia sillä on kun ihminen ei pääse asianmukaiseen hoitoon tarpeeksi ajoissa. Scorsesen Taksikuskihan perehtyi myös ihmisen pimeään puoleen ja siihen miten syvä viha yhteiskuntaa kohtaan muuttuu pikkuhiljaa radikaaleiksi teoiksi. Jokeri pelaa ihan samat kortit pöytään, sovittaen Jokerin hahmon hiukan samankaltaiseksi ihmiskohtaloksi. Tässähän on viitteitä myös vahvasti Scorsesen King of Comedy -elokuvaankin. Pakkomielteisyys-aspekti on sitäkautta vahvasti myös mukana tässäkin tarinassa. Hauskaa vielä, että tuo pakkomielteen kohde Jokerille on Robert De Niron esittämä talkshow-isäntä. De Nirohan nähtiin siis tietysti tuossa Scorsesen filmissä. No, näitä yhtäläisyyksiä vois jatkaa enemmänkin sillä Jokeri on todella paljon elokuvana velkaa moneen suuntaan. Silti se ei kuitenkaan tunnu liikaa pastissilta, vaan tässä on ihan omanlaisensa tunnelma. Ja se tunnelma toimiikin pääsääntöisesti todella hienosti. Ei elokuva mihinkään omiin suursuosikkeihin pääse, ei millään. Se on silti todella viihdyttävä ja parhaimmillaan todella kouriintuntuva rikosdraama. Ihan viimeiset kuvat elokuvassa etenkin jätti fiiliksen siitä, että tekee mieli mennä tuo nyt ihan lähiaikoina ilmestyvä jatko-osakin katsomaan. Joaquin Phoenixin roolisuoritusta ei voi tässäkään elokuvassa väheksyä, äijä on kyllä tämän hetken lahjakkaimpia tyyppejä näyttelijärintamalla. Helposti. Loppuun voisin myös kehaista elokuvan soundtrackia, joka on kyllä erittäin hyvällä maulla valittu. Kappaleet istuu kohtauksiin loistavasti. Myös visuaalinen ilme 70-luvun rikoselokuvalle kumartavan tyylinsä kera on kyllä enemmän kuin kohdillaan.
Hype leffan ympärillä on ollut isoa ja jyrkkää kuin Roope Ankan yhtiöiden pörssikurssien kohoaminen. Elokuvan katselukokemus ei vastannut niitä odotuksia. Phoenix on tosin hyvä roolissaan, palkintojen arvoinen, mutta tiivimmän paketin tästä olisi voinut tehdä. Nyt hahmon esim. kurjuudella mehustellaan niin pitkästi, että se tuntuu jo katsojan aliarvioimiselta.
5/10