Sin City (2005)

Frank Millerin Sin City –sarjakuvat tarjoilevat film noir –tyyppistä taidetta syntisestä kaupungista, jossa rikollisuus, korruptio, huijaus ja prostituutio ovat valloillaan synkillä kaduilla korkeiden rakennusten varjossa. Maailma on hämärä ja lohduton, mutta samalla tuossa maailmassa on mielenkiintoisia tarinoita tarjottavanaan. Ja noihin tarinoihin elokuvallisessa muodossa tarrautui Robert Rodríguez huikealla lopputuloksella. Rodríguezin lisäksi ohjaajan tuolilla istui myös itse Frank Miller, ja vierailevana ohjaajana toimi Quentin Tarantino.

Ja vuonna 2005 siis valmistui ensimmäinen Sin City –elokuva, joka on tyyliään myöten uskollinen sarjakuville. Visuaalinen jälki on tavattoman kaunista ja hahmot ovat loistavia. Ja totta kai myös kaikki näyttelijät onnistuvat rooleissaan, parhaina mieleen jäävät Mickey Rourke ja Bruce Willis.

Elokuva kattaa sisälleen kolme tarinaa, jotka liittyvät hennosti toisiinsa. Jokainen tarina luo mielenkiintoisen kokonaisuuden ollen varsin uskollinen alkuteokselle. Toiminnasta, hahmojen tyylikkäästä yksinpuhelusta ja vahvasta tunnelmanluonnista ei ole puutetta oikeastaan missään vaiheessa leffaa.

Ainoa pieni ongelma Sin Cityssä on se, ettei sitä voi käsitellä kovinkaan isossa realismiympyrässä – tosin niin ei ole kyllä tarkoituskaan tehdä, aikuisten satuhan tämä on. Miljööstä tosin annetaan varsin yksipuolinen kuva, joten katsojalle jää pakostakin vain yksi mielipide kaupungista: Se on yksi helvetin suuri rikospesäke, mätäpaise ja korruption kehto. Millerin oma ”Gotham City” toki luo samanlaisen tunteen myös sarjakuvissa, mutta filmatisoinnissa itse ympäristöön olisi ehkä kaivannut syvällisempää otetta. Joka tapauksessa tämä seikka ei vaivaa paljon. Sin City on tyylikäs kokonaisuus, todella hyvä elokuva, jonka jatko-osaa voi odottaa vesi kielellä.

Pisteet:
Arvosteltu: 30.03.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

michelangelo
Käyttäjä
78 arvostelua

Kun kertojaäänet ovat kuin kovaksikeitettyä rikosdekkarista, mutta kuva suoraan koukuttavimmasta sarjakuva-albumista, niin kyseessä on vähintäänkin hämmentävä teos. Kenties joku Sin Cityn tapainen.

Varjoissa kylpevä Sin City kylvää kuolemaa heti alkumetreiltä asti, ja kuten Millerin taikamaailmassa kuuluukin, kalja virtaa syrjäkujien baareissa, aseet laulavat ja kauniit naiset tanssivat isojen rumien tummatakkisten miesten setviessä välejään. Jopa tupakan syöpäinen savu näyttää Sin Cityn väreissä oudon coolilta.

Robert Rodriguezille hyppäys Millerin hämyiseen miljööseen ei ole turhan suuri, sen verran väkivaltaista ja terävän sanailun voimaan luottavaa menoa Sin City on. Siinä ihmislihan tummuessa, vielä tummempien takkien liehuessa ja sateen ropistessa taide-elokuva ja viihde-elokuvakin pääsevät yhtymään sangen runollisissa merkeissä.

Villin visuaali-ilottelun takana pyörii taidokas näyttelijäjoukko. Synkkiin varjoihin puettuina muutamaa tähteä ei ole tunnistaa. Monta vähäpätöistä kiiltokuvarooliakin vääntänyttä Josh Hartnettia ei ole tunnistaa intropätkästä ja sama pätee kyllä brittiherra Oweniin, jonka työt ovat pääosin tuntuneet huomaamattomilta: nyt matto repäistään katsojan alta viimeistään Rosario Dawsonin kanssa käydyissä kohtauksissa. Sama maton repiminen pätee itse leffaan, sen verran sujuvasti se yhdistelee eri ajanhetkiä ja liimaa stoorit yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Värikkäästä, tai kirjaimellisesti otettuna melko mustavalkoisesta, joukosta rupikasvoiseksi murskaajaksi muuntunut Mickey Rourke lienee kuitenkin joukon valovoimaisin henkilö, naisosaston jäädessä aavistuksen taka-alalle Millerin ”äijämäisessä” maailmassa. Vähästä ruutuajasta huolimatta naistähdet Alba, Dawson, Bledel & Co tuovat kyllä hahmojensa perimmäiset olemukset ja tarkoitusperät selvästi esille. Erikoismaininnan ansaitsee myös Del Toro, jonka vahvan meikkauksen sävyttämässä Jackie Boyssa on jotakin tavattoman kieroa. Toisaalta, kukapa tässä rainassa ei erikoismainintaa ansaitsisi? Sieluja popsivat kummajaiset ja veriset kostokierteet istuvat nekin syntisille kaduille kuin Tarantino vierailevaksi ohjaajastaraksi tähän mahtileffaan.

Loistavan leffan tunnistaa yleensä siitä, että sitä katsoessa ei juuri vilkuile kelloon, tuoliin painautuminen on vähintäänkin intensiivistä ja lopputekstien alas valuessa mieli on hämmennyksen vallassa. Myös välitön tarve uusiokatseluun lasketaan koukkuuntumisen oireiksi. Niinpä Sin City täyttää nämä määritelmät enemmän kuin harvinaisen hyvin. Näyttelijäpuoli on niin rautainen, että yhden suosikin nimeäminen on hankalaa ja positiivisia yllättäjiä piisaa. Millerin mukanaolo takaa sen, että ote alkuperäisteoksiin on kunnollinen, ja sitten loppu onkin huiman tarinan, tai oikeastaan tarinoiden, varassa. Sin City II:sta kelpaa odotella, sillä Sin Cityn kohdalla on luotu selkeästi historiankirjoihin ISOLLA painettavaa elokuva.

Pisteet:
Arvosteltu: 05.09.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
703 arvostelua

"Turn the right corner in Sin City, and you can find anything."

Tuli sitten katsottua Sin City DVD:ltä. Viimeksi sen näin kesällä leffassa. Kahden levyn DVD-julkaisu ei tuottanut pettymyksiä, sillä kuva ja ääni pelaavat hyvin ja ekstraa on mukavasti.

Minua kismittää suuresti, että Sin City niin usein luokitellaan toimintaleffaksi, sillä sitä se ei todellakaan ole. Se on rikosdraaman ja synkän, mutta humoristisen modernin film noirin yhdistelmä, ja yhdistelmä toimiikin niin pirun mahtavasti. Yleensä CGI-elokuvat saavat minut oksentamaan niiden turhuudessaan ja heikkoudessaan, mutta ei tällä kertaa. Vaikka Sin City on tehty 90%:sti CGI-keinoin, on se silti näyttävä ja uskottava (vaikkeivät sadepisarat osu kehenkään kovassa kaatosateessa).

Vaikka en ole (valitettavasti) Millerin sarjakuvia päässyt lukemaan, on elokuvasta silti helppo nauttia. Kun ensimmäisellä kerralla leffaa ihmettelin isolta valkokankaalta, päällimmäisin asia, minkä huomasin, oli sen silmittömän kova väkivalta, mutta nyt myöhemmin kotiteatterista katsottuna sen vahva draamapuoli avautui minulle ja hyvä niin. Ei elokuva voi olla näin hyvä, jos se joka katsomisella vaikuttaa samalta.

Ohjaaja Robert Rodriguez oli jo kauan haaveillut Sin Cityn filmaamista ja saikin houkuteltua Frank Millerin tutustumaan jo valmiiseen pieneen pätkään. Miller piti näkemästään, mutta ei voinut antaa Rodriguezin työstää elokuvaa itse, koska Sin City oli Millerille niin rakas. Niinpä Milleristä tuli sitten toinen ohjaaja ja Rodriguez kusui vielä vanhan kaverinsa Quentin Tarantinon tekemään The Big Fat Kill -episodin.

Sin Cityssä äijät ovat äijiä ja naiset kauniita, joilla on isot tissit ja vielä isommat aseet. Ja kunnon miestähän eivät luodit pysäytä, hidastavat ehkä vähän. Naiset ovat suurimmaksi osaksi prostituoituja tai muuten vaan vähäpukeisia.

"Will that bring you satisfaction, my son? Killing a helpless... old... fart.""Killing? No. No satisfaction. Everything up until the killing... will be a gas."

Sin City koostuu kolmesta episodista, joista jokainen on tasoltaan kunnon kamaa, vaikka The Big Fat Kill jää vähän parempien jalkoihin. On vaikea päättää kumpi episodi on parempi The Hard Goodbye vai That Yellow Bastard, molemmissa on jotain, mitä toisessa ei ole, ja molemmissa on jotain samaa.

The Hard Goodbye on riipaiseva tarina rujosta Marvista (Mickey Rourke), joka janoaa kostoa yhden yön jutun jälkeen murhatusta Goldiesta. Marv tappaa tiensä päästäkseen Goldien murhaajan kannibaalisadisti Kevinin (Elijah Wood) luokse. Tarina on kerrottu karun koskettavasti, mutta myös virne suun pielessä.

That Yellow Bastard on huomattavasti tunteikkain episodi. Se kertoo Basin Cityn ainoasta rehellisetä kytästä, Hartiganista (Bruce Willis), joka pelastaa 11-vuotiaan Nancy Callahanin lapsenraiskaaja Roark Juniorin (Nick Stahl) kynsistä, mutta joutuu pian putkaan. That Yellow Bastard -episodi on muidenkin episodien tavoin erittäin väkivaltainen, mutta eroaa kuitenkin muista sen vahvan draaman ansiosta. On siis vaikea päättää parasta episodia, mutta ei se ehkä ole itse tarkoituskaan.

Sin Cityn näyttelijäntyöt vaihtelevat aina loistavasta (Mickey Rourke, Bruce Willis, Michael Madsen, Benico Del Toro, Powers Boothe, Rutger Hauer, Michael Clarke Duncan) keskitasoon (Jessica Alba, Cliwe Owen, Rosario Dawson, Josh Hartnet). Leffan ylivoimaisesti parhaassa vedossa on pitkästä aikaa valkokankaalla näkyvä Mickey Rourke ja Bruce Willis seuraa hienosti perässä.

Sin City on kertakaikkisen hieno ja monenkirjavia tunteita herättävä elokuva, ehdottomasti yksi kuluvan vuosituhannen parhaista elokuvista. Suosittelen vilpittömästi.

"An old man dies, a young woman lives, a fair trade."

nimimerkki: The Wolf

Pisteet:
Arvosteltu: 22.03.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

The Wolf
Tähtääjä
73 arvostelua

Frank Millerin mahtava sarjakuva Sin City on kontrastien ja väkivallan julhlaa. Erittäin graafinen jälki vain korostaa kylmyyttä ja kovuutta suoraan siitä maailmasta joita sen tarinat edustavat. Mestarilliseen sarjakuvasarjaan perustuva Sin City on ohjaaja Rodriguezin täysosuma. Ratkaisun onnistuneisuuden takaa löytyy ratkaisu jolla pyritty esittämään tarian mahdollisimman samalla tavalla valkokankaalle siirrettynä. Siis mustana ja valkoisena, harmaan sävyt voidaan unohtaa. Sama pätee myös itse tarinassa.

Rodriguezin suoraviivainen kerronta on nyt onnistuneimassa muodossaan. Kun aiemmissa miehen teoksissa homma ei ole oikein meinannut pysyä kuosissa kokonaisuutta ajatellen ollaan nyt kotikentällä. Nyt pysyy mopo käsissä tyylillä. Elokuva on katsojilleen varmasti kaksijakoinen kokemus. Jos sarja on ennestään tuttu paperiversiona on vierailu Sin Cityssä helposti helpompaa. Samoin kuin kerronnan film noir -tyylinen yksinkertaistettu suoraviivaisuus. Eri pääosa hahmojen kertojamonologit ovat aina olleet juuri se punainen lanka kun raotetaan ovea Millerin päähenkilöiden maailmaan. Kun kerronnalliset seikat on alussa selvitetty voi matka saastaisen ja kaiken roskan tyyssijaan Sin Cityyn alkaa...

Elokuvassa käydään läpi kolme eri tarinaa Sin Cityn maailmasta. Jokaista tarinaa yhdistää jollain tavalla (niin ironista kuin se vain on) miehen rakkaus naiseen. Viimeistä työpäiväänsä viettävän Hankin (Willis) suhde pelastamaansa yökerhotanssijaan (Alba) , paatunut rikollinen Marv (Rourke - Aah pitkästä aikaa kunnon roolissa!) herää murhatttu nainen kainalossaan ja Yksityisetsivän (Owen) kimurantti suhde yökerhotarjoilijaan (Murphy) saa uusia ulottuvuuksia... Mukana on kaikki ainekset kieroilulle, suoraviivaiselle väkivallalle ja muille mauttomuuksille; kaikellle roskalle mitä Sin City vain saastaisuudessaan edustaa.

Elokuvan graafinen ja näyttävä väkivalta yllättää. Mustavakoisuutensa ansiosta veri ei aina ole punaista vaan mustaa tai valkoista -luonnollisesti. Kerrontatyylistä johtuen liikutaan kuitenkin jo överiksi menevän graafisuudenkin ansiosta välillä slapstckmaisessa mätössä. Rodriquez on käyttänyt sarjakuvaa suoraan ja konstailematta story boardina. Stripit on vain herätetty henkiin. Uskollisemmin ei sarjakuvaa voi filmatisoinnissa toteuttaa. Miller onkin näin kreditoitu toiseksi ohjaajaksi ja ihan ansiosta. Tämän tempun myötä Rodriquez rikkoi amerikkalaisen ohjaajayhdistyksen pyhää "yhden ohjaajan" lakia ja sai yhdistyksestä monoa. Näin esim. Oscar-hommiin miehellä ei ole asiaa, jos edes aiheesta on kiinnostunutkaan. Jokatapauksessa kompromisseihin ei ole ryhdytty.

DVD:n perusversio sisältää DTS-ääniraidan ja lyhyehkön selkääntaputtelu-making offin. Omaan hyllyyn leffaa hamuavien kannattaa hieman odottaa tulevaa, taatusti mielenkiintoista, erikoisjulkaisua.

Pisteet:
Arvosteltu: 27.11.2005
Katsottu: DVD

Arvostelija

Kustaa
Ylläpitäjä
229 arvostelua

Frank Millerin kulttisarjakuva Sin City kääntyy tehokkaaksi ja visuaalisesti hämmästyttävän kekseliääksi toimintakuvaksi. Sarjakuvien verinen, asenteellinen ja tyylitelty miljöö siirtyy sellaisenaan valkokankaalle ja kahden tunnin ajan katsoja pääsee matkalle yksinkertaiseen ja mutkattomaan maailmaan.

Robert Rodriguezin ja Frank Millerin ohjaustyö on vahvaa. On vaikea sanoa, missä Millerin synkeä ja staattinen sarjakuva päättyy ja missä Rodriguezin villi ja energinen elokuva alkaa. Varmaa on kuitenkin kerronnan vitaalisuus ja tarinoiden yksinkertainen maailma. Realismia ei ole haettu henkilöhahmoissa tai miljöissä, mutta viihdearvoa on senkin edestä.

Miller/Rodriguezin käsikirjoitus on kolmesta Sin City-episodista koostuva mälli. Ensimmäisessä osassa kovaotteinen John Hartigan (Willis) pelastaa pikkutytön sekopää-pedofiili Juniorin (Stahl) kynsistä ja joutuu parinsa (Michael Madsen) ampumaksi. Hän vaipuu koomaan.

Toinen episodi kuvaa sekopäisen kolossi-Marvin (Rourke) veristä ja kammottavan absurdin huumorin täyttämää kostoretkeä. Reissun myötä tulee useita ruumiita ja lopulta kosto on saavutettu pääasiassa hakkaamalla ja tappamalla ihmisiä.

Kolmannessa episodissa Dwight (Owen) yrittää estää verisen jengisodan Vanhan Kaupungin tyttöjen ja muiden rikollisliigojen välillä. Dwightin ex-rakastettu Gail (Dawson) on tyttöjen kovaotteinen ja hurjapäinen pomo ja valmis tappelemaan. Taaskaan kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja veristä väkivaltaa ja absurdia huumoria on luvassa.

Neljännessä ja viimeisessä episodissa palataan alkuepisodissa auki jääneeseen tarinaan. Hartigan pääsee vankilasta istuttuaan siellä aika pitkän ajan ja hän yhyttää pelastamansa Nancyn (Jessica Alba). Valitettavasti sekopää-pedofiili Junior hautoo kostoa ja Hartigan joutuu taas pelastamaan Nancyn hirviön kynsistä.

Sin Cityn kritisointi tyylittelyn, väkivallan ja seksistisen kerronnan vuoksi on helppoa, vaikka häijysti karrikoidut henkilöhahmot ovat kaikissa tapauksissa yksiulotteisia. Naiset ovat kauniita ja yleensä katalia - tai ainakin kauniita ja tappavia. Tai ainakin kauniita ja voimakkaita. Miehet ovat rujoja, raakoja ja naisten johdateltavissa. Molemmat sukupuolet ovat tasapuolisen pilkan ja ihailun kohteena, mikä sopii allekirjoittaneelle hyvin.

Näyttelöiden suoritukset ovat teräksistä laatua. Naisrooleissa näkyvimmin olevat Dawson ja Alba luovat yksiulotteisista henkilöhahmoistaan elävän yksiulotteisia. Sin City vain sattuu olemaan hyvin niukkojen henkilöiden elokuva. Jokaisella on vain tietty tehtävä ja rooli. Miesrooleissa könyävät ovat yhtä yksiulotteisia, mutta yhtä vahvasti esitettyjä. Erityisen suurta kehua ansaitsee Mickey Rourke kolossimaisena ja yksinkertaisena Marvina. Väärällä vuosisadalla elävä Marv tekee kaikki inhot asiansa hyvittääkseen yhden ainoan hänelle suodun hellyyden. Motiivin yksinkertaisuus ja ratkaisun mutkaton toteuttaminen tekee Marvista isokokoisen lapsen.

Bruce Willis on vanhana poliisina vahvassa kunnossa. Hartiganin pakkomielle on lopulta koko hahmoa elävöittävä piirre ja krapulainen olemus sopii muutenkin loistavasti korruption kyllästämän kaupungin ainoalle rehdille kytälle. Kytälle, joka joutuu tekemään inhoja asioita saadakseen roiston kiinni.

Roistot ovat vahvoja. Hartiganin vastavoimana toimiva Junior on silkkaa sekoilevaa häijyyttä. Nick Stahlin suoritus on raivokas ja täynnä hemmotellun ja kaikkien oikkujensa toteuttamista vaativan sekopään kiukkua. Raskaan meikin alla näkee samaa ilkeyttä ja sisäsyntyistä vinoumaa kuin alkuepisodin aikaisessa meikittömässä olemuksessa.

Marvin vastavoima Kevin (Wood) hämmästytti allekirjoittaneen. Elijah Wood tekee puhumattomasta kannibaalista kammottavaa nopeutta ja raakuutta huokuvan henkilön. Kuitenkin on vaikea päättää, kumpi on pahempi sekopää: Marv vai Kevin?

Dwightin vastavoimana oleva Jackie-boy on juoppo, kerskaileva ja tyttöystäväänsä pieksävä sovinisti, joka sattuu olemaan vielä naimisissa. Kuitenkin hän on kyttä, mikjä tarkoittaa että hän on oikeutettu tiettyjen sääntöjen mukaiseen suojeluun. Kun ne säännöt hajoavat, tilanne muuttuu hyvin pahaksi ja Milleriläisen ehdottomaksi.

Sin City on ennen kaikkea osoitus sarjakuvan ja elokuvan keskeisestä riippuvuussuhteesta. Sarjakuvan kuvakerronta ja puhekuplat on kääntynyt eläväksi kuvaksi ja ääneksi tuskattomasti ja katsojaa miellyttäväksi. Liioittelu ja kärjistys luo viihdyttävän ja samalla miellyttävän turvallisen elokuvan katsoa. Sin Citynsä lukeneille teos ei tarjoa rehellisyyden nimissä mitään uutta, mutta osoittaa kyseisten tarinoiden olevan yhtä viihdyttäviä ja rankkoja elokuvan muodossa.

nimimerkki: Jurpo

Pisteet:
Arvosteltu: 07.09.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Jurpo
Tähtääjä
264 arvostelua

Näyttelijätär Brittany Murphy ei ollut väärässä todetessaan eräässä haastattelussa, että "Sin City tulee muokkaamaan elokuvahistoriaa, pidit siitä tai et." Näin todellakin on. Niiltä osin filmi on rinnastettavissa aikaisempien vuosikymmenien klassikkofilmeihin, kuten vaikkapa Howard Hawksin Scarfaceen (1932), Sam Peckinpahin Hurjaan joukkoon (1969) ja Don Siegelin Likaiseen Harryyn (1971). Kukin näistä pläjäyksistä sai aikanaan rajua kritiikkiä aikaansa nähden hirvittävästä väkivaltaisuudesta, ja kukin näistä elokuvista jakoi katsojien mielipiteet jyrkästi kahtia. On toki jokaisen oma asia, pitääkö näistä elokuvista vai ei, mutta kukaan ei voi kiistää niiden suurta vaikutusta elokuvaan taiteenlajina.

Ja aivan sama homma koskee Sin Cityä. Vaikka siinä on paljon vanhaa, ja vaikutteet näkyvät, siinä on myös paljon jotain uutta, jotain, mitä ei kankaalla olla ennen nähty. Kun Sin Cityä, sen sanomaa ja sisältöä alkaa analysoimaan, tajuaa, että filkka on puhtainta väkivaltaviihdettä vuosiin. Mutta samalla teos vie väkivaltaviihteen aivan uudelle tasolle, jalostaa lajityyppiä kertaheitolla enemmän kuin se on jalostunut kymmenessä vuodessa. Rodriguez ja Miller näyttävät, että myös viihteellinen leffa voi olla elokuvallisesti erinomainen, sillä visuaalisuus, leikkaukset ja kuvaus ovat huippuluokkaa. En mene sanomaan, että on hyvä ratkaisu kuvata elokuva kokonaan studiossa ja luoda taustat tietokoneella, mutta en sano sitä huonoksikaan ratkaisuksi. Sen verran tyylikäs Sin Cityn visuaalinen ilme on. Ja jotta viihteellistetyn väkivallan inhoajat eivät heti pakenisi, mainittakoon nyt, että Sin City näyttää väkivallan, koston ja tappamisen seuraukset karusti, eikä puolustele hahmojensa ratkaisuja juurikaan.

En jaksa paasata kappalekaupalla siitä, kuinka uskollinen pläjäys on sarjikselle, sillä siitä on puhuttu jo kyllästymiseen asti, ja tyydyn vain toteamaan, että on hienoa, että Rodriguez todella siirsi sarjakuvan kankaalle, eikä vain tylysti napannut tarinaa ja hahmoja. Mutta sen kautta pääsenkin kätevästi käsittelemään ohjaajan omistautumista työlleen. Vaikka Sin City tosiaankin on sisällöltään viihteellinen, on se kaukana valtavirtakamasta. Tästä kertoo jo se, että Robert Rodriguezille oli niin tärkeää saada toiseksi ohjaajaksi sarjakuvan luoja Frank Miller, että hän erosi elokuvaohjaajien liitosta, joka hyväksyy elokuvalle vain yhden ohjaajan (niinpä, only in America...). Tämän takia Rodriguezia ei koskaan voida palkita parhaan ohjaajan Oscarilla. On se vaan niin väärin.

Väkivalta elokuvassa on raakaa, epärealistista ja tauotonta. Ja ultratyylikästä. Sin City tapahtuu sarjakuvamaailmassa, eikä epärealistisuus näin ollen haittaa, varsinkin, kun se on vedetty tarkoituksellisesti yli. Ja kuten todettu, Sin City ON todella raaka, mutta ammuskelu ja nyrkkitappelut tuskin järkyttävät ikärajan paikkeilla kieppuvaa tai sitä vanhempaa katsojaa, onhan sitä nähty ennenkin. Räiskimisen tyylittely on elokuvantekijälle ehkä ongelmallisinta ja vaikeinta toiminnan kuvaamisessa. Perinteinen tusina-action puuduttaa katsojan heti alkuun, mutta xXx:n kaltainen tyylittely tylsistyttää katsojan vielä nopeammin. Sopivasti, persoonallisesti ja hyvin tyylitelty väkivalta (mielellään ilman mässäilyä) palkitsee kuitenkin katsojan hyvin.

Mutta Rodriguez ja Miller ovat onnistuneet tässäkin loistavasti. Sin City on episodielokuva, ja runsaan väkivallan tyyli määrittyy käynnissä olevan episodin mukaan. On sinäänsä mielenkiintoista, että vaikka jokainen episodi sulautuu hienosti elokuvaan ja sopii siihen kuin nyrkki silmään, on jokainen episodi silti hieman erityyppinen. Pätkä, jossa Mickey Rourken esittämä Marv rankaisee rakastamansa huoran tappajia sadistista tyydytystä saaden, on kaikista sarjakuvamaisin, groteskein ja vinoutunein episodi. Clive Owenin, Rosario Dawsonin ja Benicio Del Toron tähdittämä pätkä, jossa ulkopuolinen mies yrittää estää sotaa mafian, ilotyttöjen ja poliisin välillä on Tarantinomainen, löpinää ja räjähdysherkkiä tilanteita sisältävä jakso, joka kirvoittaa katsojasta jopa useat, hieman arveluttavat naurut ("Hey! Look, it went straight trough me!"). Vaan entäpä episodi, jossa vanha, sydänvikansa kanssa kamppaileva poliisi Hartigan yrittää pakkomielteisesti pelastaa pikkutyttöä pedofiililtä?

No. Kyseessä on elokuvan ehdottomasti paras episodi. Se on tyylikkäin, karuin, ilottomin ja rankin, sekä henkisesti että fyysisesti. Vannoutuneelle film noir-fanille tällainen on suoranaista karkkia. Pätkä on paljosta velkaa esim. Humphrey Bogartin filmeille, ja sen voikin nähdä kunnianosoituksena kyseisille pläjäyksille. Bruce Willis (kyllä, jälleen krapulaisena ja sänkisenä) heittää yhden elämänsä rooleista päättäväisenä Hartiganina, jolle vain Nancy (kuvankaunis Jessica Alba) merkitsee jotain. Niin synkkää, niin kaunista.

Tähtikaarti on kova. Bruce Willis, Mickey Rourke, Josh Hartnett, Benicio Del Toro, Jessica Alba, Michael Clarke Duncan, Elijah Wood, Rutger Hauer, Clive Owen, Alexis Bledel jne. Viimeksi noin paljon tähtiä nähtiin varmaankin jossain 1960-luvun megasotaspektaakkelissa. Mutta päinvastoin kuin nykyään usein käy, starat eivät vie tilaa toisiltaan eikä kukaan varasta koko showta. Casting on tarkkaan harkittu ja hipoo täydellisyyttä, kukin näyttelijä sopii rooliinsa ja hoitaa hommansa vähintäänkin hyvin. On liikuttavaa nähdä, ettei Mickey Rourken ainoaksi maininnan arvoiseksi elokuvaksi ja roolisuoritukseksi jäänyt Lohikäärmeen vuosi. Myös Michael Madsenin vilahtaminen kankaalla tekee vaikutuksen.

Useita nykykatsojia inhottaa töllöttää mustavalkoisia filmejä. Meikäläisestä mustavalkoisuus tuo 80% tapauksista elokuvaan enemmän tyyliä, kauneutta ja teoksellisuutta. Elokuvien ei pidäkään olla kuvauksia oikeasta elämästä, ja mustavalkoisuus usein lähinnä lisää elokuvallisuutta. Niin tälläkin kertaa. Tämän varmistavat myös säästellen ja harkitusti käytetyt satunnaiset värit siellä täällä. Veren valkoisuus hieman kummastuttaa, musta olisi saattanut olla parempi ratkaisu. Oli miten oli, Sin Cityn visuaalista ulosantia ei voi hehkuttaa tarpeeksi.

Sin City on hemmetin hieno toimintaelokuva kuorrutettuna taiteellisilla ansioilla, kovalla äijäenergialla ja vahvoilla naishahmoilla, jotka eivät jää toiseksi äijien kanssa tapellessa. Kyseessä on elokuva, jota joko rakastaa tai vihaa. Kertoakseen kumpaan ryhmään kuuluu, pitää pläjäys itse nähdä. Kokeile. Saatat yllättyä.

Pisteet:
Arvosteltu: 22.07.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Raato-A
Tykittäjä
388 arvostelua

Useimmiten kuuluisan sarjakuvan rahakkaasta filmatisoinnista odotetaan aivotonta ja viihdyttävää mutta kertakäyttöistä purukumirainaa. Frank Millerin kulttimainetta niittäneen Sin City-sarjakuvan filmatisointi ei sen sijaan sovi millään ilveellä tähän päätelmään. Se on teos, joka vaatii katsojaltaan paljon, sekä henkisesti että fyysisesti, mutta kestokykyisille tarjolla on timantinkova neo-noir, joka ei taatusti jätä kylmäksi yhtäkään genren ystävää.

Sin City on, kuten skeneen kuuluu, synnin kaupunki jossa sataa aina eikä kukaan maksa sähkölaskuaan. Virkavalta on korruptoitunutta, senaattorien pojat hyväksikäyttävät pikkutyttöjä ja langenneet papit käyvät halvoissa naisissa. Toisin kun voisi luulla, moraali ei kuitenkaan ole täysin kuollut tässä syöpäläisten kansoittamassa valtakunnassa, vaan vielä löytyy periaatteisiin uskovia miehiä jotka ovat valmiita näyttämään naistenhakkaajille ja lastenraiskaajille heidän ... "oikeutensa."

Will that bring you satisfaction, my son? Killing a helpless... old... fart.
- Killing? No. No satisfaction. Everything up until the killing... will be a gas.

Sanotaan asia kaunistelematta: Sin City on erittäin väkivaltainen elokuva, mutta sen väkivalta osuu johonkin Väiski Vemmelsääri-pätkisten ja Simpsoneiden Itchy & Scratchy-piirrettyjen välimaastoon. Sydänkohtaus vain korkeintaan hidastaa vähäsen matkantekoa ja ukot pärskivät onelinereita vaikka vatsa olisi juuri Kalashnikovilla rei'itetty. Jo tämä seikka pelkästään vaatii tietynkaltaista hurttia huumoria katsojalta ja sitähän Sin City vilisee. Alkuperäissarjakuvalle uskollisesti (piirtäjä Frank Miller toimi elokuvan toisena ohjaajana) teos on tehty yli 90 %:sesti CGI-grafiikkaa käyttäen, eli toisin sanoen näyttelijät ovat keikistelleet vihreän kankaan päällä ja lavasteet on myöhemmin luotu läppärillä heidän ympärilleen. Joku voisi syyttää tätä epäelokuvalliseksi mutta tyylikkään näköistä se on. Todella tyylikästä. Syntien kaupungin varjoiset kujat ovat välillä kuin Millerin sivuilta karanneita.

Mutta takaisin väkivaltaan. Ihmiset jotka syyttävät Sin Cityä väkivaltaisen käytöksen edistämisestä, eivät yksinkertaisesti ymmärrä mistä puhuvat. Sin City on lyhyesti ilmaistuna aikuisten satu (paino sanalla aikuisten), jota ei ole tarkoitettukaan realistiseksi ja todellisuushakuiseksi puolidokumentiksi. Jokaisen henkisesti aikuisen ihmisen pitäisi lisäksi käsittää että toisin kun elokuvissa, todellisen ihmisen pää hajoaa kun sitä ammutaan lähietäisyydeltä. Todellinen ihminen ei myöskään voi auton tuulilasin läpi lentämisen jälkeen jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän vuoksi Sin Cityn suht korkea ikäraja on mielestäni hyvä asia, koska teos vaatii katsojaltaan tiettyä kypsyyttä ja medialukutaitoa.

Rujonkauniin, tragikoomisen pläjäyksen henkeä pitävät yllä genren mukaiset coolit näyttelijäsuoritukset. Baarikärpäsenä tunnettu Mickey Rourke vetää elämänsä roolin ihmishöyryjyränä, joka vaatii rakastajansa murhaajan päätä vadille, samoin Benicio Del Toro langenneena sankaripoliisina. Bruce Willisin krapulaisia örinöitä ei Die Hardin jälkeen voi kuunnella vakavana mutta loistovedossa on hänkin oikeudenhakuisena lain puolustajana. Toisin kun moraalivartijat voisivat odottaa elokuvan vähäpukeisia tyttöjä vlisevistä mainoksista, Sin Cityn naiset eivät suinkaan ole vain koristeita vaan aktiivisia toimijoita, jotka muodostavat välillä jopa tappavan uhan äijäköörille. Mm. Jessica Alba ja Brittany Murphy pääsevät esittelemään... näyttelijän... taitojaan. Krhm. Pääasiallisen ohjaajakaksikon lisäksi myös Quentin Tarantino pääsee vilauttelemaan kuuluisaa dialogiaan yhdessä kohtauksessa.

Kertakaikkiaan Sin City on helkkarinmoinen kokemus. Kuten todettua, se vaatii katsojaltaan tietyn kypsyyden tason mutta todellisille elokuvataiteen rakastajille tarjolla on ruhjoutunutta mutta komeaa neo-noiria, jota toljottaessaan unohtaa että elokuva on kyhätty kasaan pääasiassa tietokonevoimin. Enemmän tyyliä kuin Woolla, enemmän tunnetta kuin Tarantino. Vuoden ensi-iltaelokuva on käsillä. Ei lapsille, heikkohermoisille eikä varsinkaan huumorintajuttomille.

An old man dies. A young girl lives. A fair trade.

Pisteet:
Arvosteltu: 22.07.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

John Lennonjohto
Käyttäjä
108 arvostelua

Sin City on tietokoneella ja CGI-teknologialla toteutettu toimintaleffa, joka perustuu Frank Miller –nimisen hepun kolmeen mestarilliseen sarjakuvaan. Käännös valkokankaalle on tapahtunut hyvin uskollisesti ja elokuvan kohtaukset on suoraan lainattu sarjakuvien sivuilta. Ainoastaan alastomuutta on vähennetty, mikä on tietystikin ISO virhe.

Basin City, lähes jatkuvan sateen täyttämä kaupunki, on todellinen synninpesä. Kaupungin johto on täynnä gangstereita sekä todellisia mulkeroita ja kaduilla liikkuu mitä omituisimpia hiippareita. Elokuva keskittyy kolmeen tarinaan, joiden yhdistävä tekijä on Basin City. Sankarit ovat äijien äijiä ja kuin suoraan otettu Sam Peckinpahin leffoista. Naiset ovat jumalattoman kauniita ja mahdollisimman vähiin vaatteisiin pukeutuneita strippareita, rikollisia tai ehdonalaisvalvojia. Elokuva tarjoaa kaksi tuntia näiden antisankarien yhteenottoja.

Parasta leffassa on sen visuaalinen puoli ja että sarjankuvan film noir -henki on tarttunut myös elokuvaan. Sarjakuvan luonut Frank Miller on ollutkin ohjaajana tässä leffassa. Mies tunnetaan valkokankaalla vain RoboCop leffan jatko-osien kautta. Vaikka leffaan onkin saatu mukaan Millerin maaginen maailma, niin mielikuvitukselle ei ole annettu yhtään tilaa. Lisäksi sarjakuvissa saa hengähtää sivujen kääntämisen aikana, mutta leffa ei anna tätäkään rauhaa. Elokuva on sitä älytöntä mättöä lopusta alkuun. Lisäksi on rasittavaa kuunnella kaksi tuntia kähiseviä kertojaääniä.

Näyttelijät tekevät roolinsa rutiinilla eikä niistä sen enempää. Kuitenkin sydäntä lämmittää se, että Mickey Rourke on jälleen pääsemässä huippurooleihin. Baarikärpäsestä (1987) on jo liian kauan aikaa. Noh, joka tapauksessa Sin City jätti ainakin minut kylmäksi. Enpä muista pettyneeni koskaan näin pahasti, kuin tämän elokuvan kohdalla. Kai tämä leffa jää jonkinlaiseksi virstanpylvääksi elokuvan historiaan, mutta sisällöllisesti elokuva kolisee tyhjyyttä.

nimimerkki: Arviomies

Pisteet:
Arvosteltu: 21.07.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Arviomies
Käyttäjä
17 arvostelua

Leffa, jota selkeästi mainostetaan nuorisolle mm. Jessica "Dark Angel" Alban peballa ja töröhuulilla, ei ennen alkutekstejään vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Tämä siitä huolimatta, että tekele perustuu Frank Millerin samalla nimellä kulkevaan sarjakuvaan. Oli virhe epäillä Sin Cityä huonoksi. Yksikään, joka Sin Cityn on elokuvana näkee, ei varmasti pety. Ja jos joku sitä rohkenee väittää joskus "ihan paskaksi", lupaan henkilökohtaisesti nousta vielä haudastanikin korjaamaan näin vinoutunutta mielipidettä.

Kuten erään Sin City-sarjakuvan takakannessa lukee, juttu on vähän kuin John Woo kohtaisi Raymond Chandlerin. Toisin sanoen, Sin City on moderni film noir -henkinen rikostarina - tai paremminkin tarinarypäs. Sarjakuvaa on tuskin koskaan tuotu taidokkaammin elävän kuvan muotoon. Jokainen otos on itse asiassa kuin ikkuna Millerin elävään sarjakuvaan. Kuvat ovat mustavalkoisia, lukuun ottamatta muutamaa väriläiskää, joilla on satunnaisesti korostettu neonvaloja, jonkun hahmon huulia tai ihonväriä. Rankasta tyylittelystä huolimatta Sin City tulee lähelle, kiehtoo ja vie mukanaan. Kaikki toimii leffassa niin hienosti yhteen, näyttelijöistä musiikkiin, ettei katsoja voi enää edes aavistaa kuinka monimutkaisella tavalla koko tuote on kasattu. Voisin esimerkiksi melkein lyödä vetoa siitä, että kaikki tarvittavat näyttelijät ovat olleet yhtä aikaa paikalla omissa kohtauksissaan, ja ettei kenenkään heistä ole tarvinnut seistä viher- tai sinitaustan edessä varttiakaan. Totuus on kuitenkin vallan muuta.

Entä leffan sisältöpuoli? Tarinaa kertovat miehet, kukin vuorollaan. En aio valittaa syrjinnästä tässä asiassa, sillä Sin Cityssä naisilla on ihan tarpeeksi valtaa ilman enempiä puheitakin. Leffan päämiehet ovat lainvalvoja Hartigan (uudesta kulmasta vanhaa rooliaan vetävä Willis), tylyn näköinen rikollinen nimeltä Marv (comebackiin oikeutettu Rourke) ja likaisten hommien penkomisen taitava Dwigth (ajoittain turhan paljon ulkonäköönsä luottava Owen). Hartigan on kertojista ensimmäinen. Mies, joka pelastaa pikkutytön raiskaajalta ja päätyy linnaan tölväistyään väärää kihoa. Marv tulee mukaan kuvioon toisena. Hänet ajaa liikkeelle kosto, jonka kohteena on hänen naisensa murhaaja. Kolmantena kertojana on Dwight, joka yrittää olla eräänlainen kaupunkiritari ja pelastaa heikot naiset (hah, amatsonejahan nuo…) pahalta maailmalta. Kaikilla pysyy pyssy hyppysissä, eikä kukaan kaihda käyttää väkivaltaa ajaakseen asiansa läpi. Koskapa väkivaltaa harjoitetaankin Sin Cityssä runsain mitoin, voisi leffan kuvitella olevan perin tympeä ja yksitoikkoinen kokemus. Vaan toisin käy. Henkilöhahmot on suunniteltu niin huolellisesti, ettei niiden seurassa pääse pitkästymään - tekivät ne mitä tahansa. Rouheat äijät ovat myös hauskoja, vaikka esim. tavanomaisia onelinereitä ei leffassa juuri kuullakaan.

Sin City on poikkeuksellisen kaunis ja juoneltaan monipuolinen toimintatrilleri. Nimekkäät näyttelijät eivät juuri anna aihetta moitteille, vaikka Jessica Alba tosin ei mitään uutta roolissaan annakaan ja sivuroolissa pahiksena piipahtava Rutger Hauer ei tunnukaan päässeen täysin hahmonsa sisälle. Yleisesti ottaen elokuvan sedät ja tädit on piirretty kankaalle juuri Millerin tyyliin sopivalla tavalla (tietysti, onhan Miller toinen leffan ohjaajista…). Benicio Del Toro on totta kai oiva Jackie Boy, eikä vähäisemmissäkään osissa sorruta ainakaan ylinäyttelemiseen. Tästä on hyvänä esimerkkinä "vinhoja" lävistyksiä "keräävä" Stuka, jota esittää Käytäväpeliä-sarjan Nicky Katt.

Aivan aukoton Sin Cityn juoni ei ole, eikä epäloogisuuksia senkään kohdalla ole voitu välttää. Esimerkiksi Bruce Willisin Hartiganin pitäisi ilmeisesti olla sydänvaivainen vanha ukko, jonka "pyssy ei enää tahdo nousta". Tästä huolimatta heebo jaksaa porskuttaa liki kymmenen vuotta pienessä sellissään, muuttumatta tuskin yhtään. Mutta toisaalta: ihan kivahan se on, että äijä pysyy kaikin puolin toimintakuntoisena loppuun asti. Leffan teknistä puolta ei kuitenkaan voi moittia. Teatteriversion ääniraita kyllä kirahteli ajoittain aika allekirjoittaneen korviin, mutta tämä saattoi johtua myös katsomispaikasta. Näistä pikkuseikoista huolimatta - Sin City hakkaa kaikki muut sarjakuvafilmatisoinnit Batman Beginsistä (2005) Supermaniin (1978) kerta heitolla. Tätä leffaa on vaikea olla rakastamatta. Sen jokaista tummaa ja sateista kujaa. Hahmojen kirkkaana virtaavaa verta. Arpisia kasvoja. Piukeita verkkosukkahousuja. Takkeja. Silmiä. Päänsisäisiä jorinoita. Yeah, I'm truly in love.

Pisteet:
Arvosteltu: 20.07.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
636 arvostelua

Todellinen elokuvahistorian merkkipaalu, jonka ovat ohjanneet Sin City-sarjakuvan luoja Frank Miller ja Robert Rodriguez. Elokuva koostuu prologista, epilogista sekä kolmesta Sin City-sarjakuvan erillisestä tarinasta The Hard Goodbye, The Big Fat Kill sekä That Yellow Bastard.

Enempiä itse tarinoista kertomatta voidaan todeta, että Sin City on kaupunki jossa sataa lähes taukoamatta, kadut ovat täynnä huoria ja pikkurikollisia, naiset ovat vahvoja ja aseistettuja sekä miehet ovat kaikki koviksia ja sytyttävät tupakan toisensa jälkeen. Kaupungin maisema on musta ja synkkä ja kaduilla kukaan ei voi kulkea vaaran piilemättä kulman takana.

Elokuvassa "hyviksien" rooleissa nähdään mm. Hartigan (Bruce Willis), Dwight (Clive Owen) sekä uusi valkokangassuosikkini Marv (Mickey Rourke elämänsä roolissa). Pahisten leirissä löytyy sellaisia nimiä kuin Yellow Bastard (lähes tunnistamaton Nick Stahl), Jackie Boy (Benicio Del Toro) sekä hobittien ystäville suuri järkytys Kevin (Elijah Wood). Naiskauneutta taasen tarjoilevat Nancy Callahan (Jessica Alba), Gail (Rosario Dawson) ja Shellie (Brittany Murphy) -nimiset neidit. Näyttelijäkasti on siis todella nimekästä porukkaa ja jälkikin sen mukaista. Tuntuu siltä kuin kaikki olisivat tekemässä elämänsä parasta roolia Millerin ja Rodriguezin remmissä.

Ohjaaja Rodriguez ei tehnyt elokuvaan erillistä käsikirjoitusta vaan halusi käyttää Millerin alkuperäisiä sarjakuvia käsikirjoituksenaan. Elokuva onkin lähes ruudulleen yksi yhteen sarjakuvien kanssa ja dialogit ovat nekin miltei kaikki suoraan kirjojen sivuilta. Sin City on elokuvahistorian uskollisimmin sarjakuvasta tehty elokuva. Elokuvaa katsoessa tulee todella sellainen fiilis kuin sarjakuvahahmot olisivat heränneet eloon ja loikanneet suoraan valkokankaalle meitä tavallisia pulliasia viihdyttämään. Tunnelma on käsittämättömän tuttua Sin City-sarjakuvia lukeneille.

Sin City on näkemistäni elokuvista visuaalisesti yksi kauneimmista. Lähes kaikki on kuvattu upeasti mustavalkoiseksi (muutamaa yksityiskohtaa esim. verta lukuunottamatta) ja film noir tuoksuu ilmassa. Elokuva sisältää järkyttävän määrän graafista väkivaltaa: jalkoja ja sukupuolielimiä revitään käsin irti, päitä katkotaan ja muutenkin meininki on äijäviihdettä parhaimmillaan. Hyvikset miettivät koko ajan uusia keinoja kiduttaa vastustajiaan ja hyvin harva kuolee ensimmäisestä luotisateesta, suurin osan hahmoista kun omaa yli-inhimilliset voimat. Elokuvassa riittää tarpeeksi yläosattomia naisia, suolenpätkiä, verkkosukkahousuisia huoria, keltaisia äpäriä, verta ja väkivaltaa jotta jokainen aikuinen terve mies voisi nauttia tästä täysin rinnoin. Sin City on varmasti yksi vuoden raaimmista ja parhaista elokuvista. Rodriguezin hyvä ystävä Quentin Tarantino on ohjannut yhden kokonaisen kohtauksen elokuvasta saaden täten nimensä elokuvan krediitteihin "Special Guest Director" -tittelin muodossa. Uskomattoman hieno elokuvaelämys väkivaltaviihteen ystäville. Tästä on paha laittaa paremmaksi.

nimimerkki: Population1

Pisteet:
Arvosteltu: 12.04.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

IdigN1
Tähtääjä
35 arvostelua