Punch-Drunk Love - rakkauden värit (2002)

Magnolian luonut mies tarjoaa tällä kertaa perinteisen rakkaustarinan outoudella ja vanukkailla höystettynä.

Punch-Drunk Love on nuoren polven elokuvamies Paul Thomas Andersonin neljäs kokopitkä elokuva. Kuten tavallisesti, Paul on myös käsikirjoittanut draamansa omalla persoonallisella ja erikoisella tyylillään. Ja erikoisuutta todella piisaa, lopulta sitä taitaa olla jopa liiaksi, jotta tavallinen pulliainen jaksaisi innostua kahden päältä harmaan hiirulaisen rakkaustarinasta. Tulee mieleen, että leffa hakisi outoutta vain outona olemisen ilosta ja peittääkseen hyvinkin tutun stoorin tylsyyden.

Kaiken oudon värähtelyn taustalla on todellakin hyvin simppeli rakkaustarina, joka on vain verhottu taiteellisuutta henkivien kikkailujen ja yllättävän toimivan pääosasuorituksen taakse. Tuskinpa olin ainoa Adam "Little Nicky" Sandlerin mahdollisuuksia ennakkoon teilanneista. Sandler vääntää tarkoituksellisen kankean ja vaivaantuneen roolin itkukohtauksista kärsivänä nyhvääjänä, joka patoaa tunteensa vain räjähtääkseen aggressiivisesti epäsopivina hetkinä. Sandlerin onnistumisen jälkeen on harmittava todeta, että Emily Watson(in hahmo) ja kerronta pettävät.

Jänskä ja friikki alku on nähty, joten mikseipä rullattaisi sitä samaa juttua loppuun saakka, lie P.T.A. tuuminut kässäriä työstäessään, sillä kerronta suunnilleen kuolee puolessa välissä. Alun villisti sykähdellyt ja yllättänyt funktio vaihtuu tasaisesti hiipuvaan ja tuhat kertaa nähtyyn lineaarisuuteen. Emily Watson ei ole huono, mutta Sandlerin hahmon rinnalla yhtä väritön kuin leffan ulkomailla tarpova loppupuolisko – ja sehän ei ole hyvä juttu, varsinkaan jos leffan koko suomititteli kuuluu Punch-Drunk Love – Rakkauden värit.

Kahden jättipitkän leffan jälkeen on suorastaan yllättävää, että PDL:llä on mittaa vain puolitoistatuntinen. Toisaalta draaman kultaisinta osastoa edustava Magnolia tuntui kuusitoista ja puoli kertaa lyhyemmältä kuin Barry Eganin vanukkaanmakuinen ja noloja hetkiä sisältävä naisystävänmetsästys.

Parhaimmat hetket koetaan juuri Sandlerin ja noloimpien sattumusten kautta. Senssipuhelin – vai mikä lie – toimii hetken leffan arkisen sankarin tuskien lievittäjänä, koska se tarjoaa edes pikkuannoksen lämpöä yksinäiselle miehelle, mutta aiheuttaa lopulta vain vaikeuksia. Kertakäyttövitsiksi kelpaava "vanukasostoksilla lentomatkoja" –juttu toimii leffan yhtenä peruspilarina ja perustunee kai ihan tositapahtumiin. Siellä lomassa lomaillaan Hawajilla, pakoillaan entisen elämän haamuja ja kuljetaan kadulla käsi kädessä. Ilman Sandlerin toimivaa tönkköyttä leffa jäisi armottomasti liikatarjonnasta kärsivän lepertelygenren keskikastiin ja pariin pallukkaan. Nyt Adamin itkuongelmainen esitys ansaitsee vähintäänkin henkilökohtaisen 4+:n ja alkupuolisko kaikessa pöyristyttävässä outoudessaan melkein saman verran. Sehän tekee keskiarvoksi sangen keskinkertaiset pointsit.

Andersonilta olisi vain odottanut paljon enemmän.

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä, 753 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 07.04.2006
Katsottu: Kotona

Outouksia pursuava ja syvästi koskettava henkilökuva rakkauden ennakkoluulottomuudesta ja selittämättömyydestä.

Groovaavan Boogie Nightsin (1997) ja upean henkilögallerian omaavan Magnolian (1999) jälkeen ohjaaja Paul Thomas Anderson päätti siirtyä romantiikan pariin. Vuonna 2002 ilmestynyt Punch-Drunk Love tiivistää Andersonin tavaramerkin, suuren henkilögallerian, yhteen hyvin tärkeään henkilöön ja muutamaan vähemmän tärkeään sivuhenkilöön. On hyvin hassua huomata Andersonin tekevän monimutkaisten suhdevyyhdielokuvien jälkeen koskettavan henkilökuvan, jossa kantaa otetaan moneenkin hyvin arkaluotoiseen asiaan kihelmöivän salamyhkäisesti ja piilokantaisesti. Punch-Drunk Love ei ole täysiverinen satiiri - tuskin Anderson semmoista olisi halunnutkaan väsätä. Asiat tuodaan katsojalle hyvin eriskummallisella tavalla, joka melkeinpä pakottaa katsojan ajattelemaan kokonaisuutta itsekseen pohdiskellen ja pähkäillen.

Tarina kertoo sosiaalisesti ja henkisesti rajoittuneesta pienkaupan omistajasta Barry Egenista (Adam Sandler), jonka elämä pyörii hallitsemattomassa karusellissä, seitsemän siskonsa ja päättämättömyyden kourissa vailla suuntaa taikka määränpäätä. Barry ei hallitse henkisiä tunteitaan ja ne tuntuvat harmittavankin usein ottavan vallan hänessä. Viha, levottomuus ja arkuus korostuvat niin päivittäisen työstressin kuin eriskummalisten pakkomielteiden lomassa ja Barryn rakkauselämä keikkuu pahemmin laidasta laitaan kuin täyteen buukattu Silja Line. Sekamylskäisen emotiotunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa. Sattuman seurauksena Barry tapaa viehkeän naisen Lenan (Emily Watson), joka tuntuu ymmärtävän Barrya paremmin kuin mies itseään. Tunteet heittävät rajusti volttia ja Barryn epävarmuus senkuin pahenee. Voiko jatkuvan vihan ja levottomuuden tunteet korvata suloisen puhtailla ja kauniilla rakkauden väreillä, ja voiko mies kokea täydellisen henkisen muutoksen pelkän rakkauden tähden?

Päähenkilö Barryn tavoin katsoja tuntuu olevan täysin hukassa ensimmäisen kymmenen minuutin katsomisen jälkeen. Eriskummallisen omituisen aloituksen jälkeen ohjaaja Anderson ei tunnu löytävän oikeaa suuntaa elokuvalleen. Kokeilun ja epävarmuuden maku paistaa pahasti sekavasta alusta läpi ja yltyy Andersonin tyylille omaisiin omalaatuisiin sekoituksiin. Elokuvan kuluessa tarina löytää itselleen sopivat raamit ja katsoja tuntuu ymmärtävän edes jotain. Anderson ei todellakaan ole luonut helposti omaksuttavaa sydänsuklaarasiaa vaan monimutkaisen tarinan, jossa varsinainen rakkaus piiloutuu muiden teemojen alle vuoroaan odottaen. Rakkautta on monenlaista ja kaiketi Anderson haluaa tuoda esille elokuvassaan tavallista erikoisemman näkökulman siitä.

Barry Eganin sisäisiä tunnesotkuja tuli esittämään suurin epäilyksin ja osoitteluin Adam Sandler. Mielipiteet kahtia jakavan näyttelijän aiempia elokuvia on joko rakastettu tai vihattu ja täten valinta pääosarooliin voi herättää joissakin pientä närkästystä. Kuitenkin Sandlerin pelottomasti esille tuoma hahmonsa henkinen kypsymättömyys ja epävarmuus on niin koskettavan aitoa ja sympatiaa herättävää, että aiemmat ennakkoluulot Sandleria kohtaan voi unohtaa tyystin. Sandler omaksuu hahmonsa elkeet kiitettävästi ja tuo katsojan silmille surumielisen ja empatiaa herättävän hahmon. Sosiaalinen ja henkinen rajallisuus on aiheena arka ja pienimuotoinen tabu, mutta Sandler tuo sen katsojan silmille rohkeasti, vailla epävarmuutta. Sandlerin henkilöhahmon syvällisyys peittää harmittavasti alleen muut hahmot. Varsinkin Emily Watsonin esittämä Lena on mystinen rakastajar ja hahmona varsin pinnallinen. Tunteet kulkevat liiankin kaavamaisesti, eikä katsoja pysty luomaan sidosta hahmon ja itsensä välille. Myös muut sivuhahmot ovat sivuseikkoja, Andersonin keskittyessä täysillä päähahmoonsa. Jopa pikaisen sivuroolivisiitin tehnyt Philip Seymour Hoffman tuskin jää pahemmin katsojan mieliin.

Alun hapuilun ja keskivälin ryhdistymisen jälkeen outo tarina jatkaa eriskummallisuuksin sävyttämää matkaansa kohti merkillistä loppuaan, jossa ohjaaja Anderson jättää asiat miellyttävän aukeamattomiksi ja antaa katsojalle täten hiukan tilaa omaan pohdiskeluun. Katsojan olo mieltymisen suhteen on melko ristiriitainen ja selvää onkin, että kaikki eivät välttämättä ymmärrä täysin Punch-Drunk Lovea. Ehkä Anderson ei ole tehnyt elokuvaansa täysin ymmärrettäväksi ja on täten halunnut näyttää katsojalle rakkauden monimutkaisuuden ja selittämättömyyden.
Kokonaisuutena Punch-Drunk Love on outoksia pursuava ja syvästi koskettava henkilökuva rakkauden ennakkoluulottomuudesta ja selittämättömyydestä.

E-Mies
Tykittäjä, 49 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 25.01.2009
Katsottu: Kotona

Nättejä värejä, joista saa hyviä viboja – tai sitten ei.

Kaikissa sateenkaaren väreissä kylpevä ”lavstoori”, ehkä se on maailmankaikkeuden huonoimpia leffoja. Totta kai sen kuuluu olla, kun sen pääosassa on Adam Sandler. Ja ehdottoman varmasti koko raina on ehtaa ongelmajätettä, jos sen henkilöt ja tarina lipsuvat katsojan sormista kuin vaseliinilla kyllästetty ovennuppi. Hyvä elokuvahan on sellainen, joka aukeaa katsojalle helposti, kertoo tavalla tai toisella jotakin järkevää, nostaa ehkä barrikadeille ja kehittää ihmistä…?

Paul Thomas Anderson kertoo näennäisesti tässä leffassaan miehestä (Sandler), jolla on seitsemän sisarta, turhanoloinen yritys ja istuva puku. Tämä mies, Barry, on nysvö. Sekin on näennäistä. Barry on hahmona pehmikseksi naamioitu mykkyrä lapsellista raivoa ja vihaa, joka leimahtaa ajoittain näkyville kuin stressin laukaisema ihottuma. Barry on kuin supersankari ilman viittaa, kykyä ymmärtää itseään ja kovaa tahtoa olla ”aidosti tavallinen” jokamies. Niinpä Barrystä on vaikea pitää. Mutta koska meille kaikille on (näennäisesti) olemassa tuolla jossakin joku, Barrynkin elämään ilmaantuu eräs Lena (Watson). Lena ei näe mykkyrän ytimeen, mutta hänellä on selvästikin hyvä aavistus sen sisällöstä. Tässä vaiheessa katsoja saattaa kuvitella katsovansa leffaa, joka toistaa ikiaikaiset Hollywood-kerronnan kuviot. Anderson laittaa Barrynsä lopulta tilanteisiin, jotka saavat leffan näyttämään mahdollisesti sitäkin löperömmältä.

PDL on ennemminkin sydämen kuin pään elokuva. Se on tanssimusikaali ilman laulua ja varsinaisia tanssinumeroita. Sandler toki steppaa yhdessä kohtauksessa, mutta sitä tuskin voi verrata Gene Kellyn taiturointiin (saati Fred Astairen). Jon Briorin sävelet kannattelevat omituisen hataralta tuntuvaa kokonaisuutta maalaten värit, tunteet, ääniksi. Soundtrackilla kuullaan tietysti myös laulua (esim. Shelley Duvall esittää täydellisen lapsekkaasti Harry Nilssonin biisin He Needs Me).

Tässä leffassa ei oikeastaan ole huonoa näyttelemistä. On vain rooleja, joista isoin osa on tuupattu jyrkästi taka-alalle realismin ja proppien sekaan ja rooleja, jotka ovat osana värejä. Eikä tässä leffassa ole huonoa juonta. Tavallaan PDL onkin lopulta yksi niistä abstrakteista elokuvista, joissa eri muotoiset ja väriset läiskät liikkuvat pitkin kuva-alaa. Muu on rekvisiittaa, joka johdattelee katsojaa kokemaan eri värien edustamat tunteet. Tai sitten ei.

Kuten abstraktit kikkurat, PDL:kin on suurelle yleisölle epänautinto, tukehduttavan paksu pala ja käsittämättömän huono söhellys. Sille on siis langetettava tuomio harhaanjohtavuudesta, liiasta taiteellisuudesta (eihän sellainen nyt Hollywood-elokuvalle sovi) ja huvittamattomuudesta. Oli miten oli, itselleni tämä raina oli positiivinen elämys. Mutta puhtaan subjektiivisella mielipiteellä ei nyt ole merkitystä.

Söpö
Ylläpitäjä, 689 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 03.04.2006
Katsottu: Kotona

Tässä on aikaa ajatella ja vetää omia johtopäätöksiä.

Barry Egan (Sandler) on mies, jonka elämä tyhjää. Mies taaplailee päivärutiineissaan koneen lailla ja ottaa lähiympäristön iskut kiltisti vastaan. Siskot pomputtavat Barrya ja pitävät tätä ilmiselvästi holhousta kaipaavana tyyppinä. Tuota äijä ei kuitenkaan sisimmässään ole. Yksinäisyys ja keskustelukumppanin tarve pistävät hepun soittamaan viihdelinjalle, jossa kysellään visanumerot. Barry joutuu kiristyksen uhriksi. Tämä toimii ärsykkeenä, on aika ottaa elämä omiin käsiin. Kuten leffan nimestäkin voi päätellä niin rakkautta on ilmassa. Barry rakastuu ja löytää kumppanin... joka ei pompota vaan ensimmäistä kertaa elämässään mies tajuaa että joku voi ymmärtää häntä oikeasti.

Mielenkiintoinen pläjäys. Kyseessä ei ole tyypillinen Sandler-leffa. Toteutustyyli vaikuttaa melko paljon eurooppalaiselta. Hommasta löytyy pitkiä laajoja kuvia. Tunnelmaa pitkitetään kohtauksissa, jotta katsoja pääsee miettimään henkilöiden, varsinkin Barryn aivoituksia. Tämä tyyli vaatii näyttelijältä jo vähän enemmän luonnetta kuin toteutus jossa on tiiviimpi leikkaustahti. Moni nykykatsoja on tottunut leffoihin, jossa uutta tapahtuu nopeassa temmossa ja homma rullaa vauhdikkaammin. On melko mielenkiintoista katsoa välillä leffaa, jossa jää aikaa ajatella ja vetää omia johtopäätöksiä, siis muustakin kun lopusta.

Suosittelen elokuvaa ehdottomasti katsottavaksi, mutta kyseessä ei ole todellakaan mikään "ääliöpläjäys" joissa Sandler on totuttu näkemään. Leffahan voitti Cannesissa 2002 palkinnon parhaasta ohjauksesta. Sandlerkin on ollut paras miespääosa-ehdokkaana Golden Globe Awards -kisassa.

arska
Ylläpitäjä, 636 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 11.10.2003
Katsottu: DVD

Elokuvan teemat avautuvat vasta loppumetreillä.

Jäin miettimään, mikä leffan aloituksessa meni pieleen, kun yksi pari poistui elokuvasta puolen tunnin katsomisen jälkeen. Mietin itsekin vielä tässä vaiheessa, miten elokuvaa pitäisi ymmärtää. Siinä oli selvästikin jokin idea ja se idea oli hyvä.

Punch-Drunk Love on elokuva, joka kertoo kahdesta ihmisestä. Se ei ole pintapuolinen kuvaus yksinäisyydestä ja outoudesta, mielen ailahduksista ja omanlaisesta maailmankuvasta, vaan se menee syvälle ihmiseen itseensä. Adam Sandlerin esittämä Barry Egan soittaa eräänä iltana viihdepuhelimeen löytääkseen kuuntelijan. Huutava tyhjyys pakottaa kaivamaan Visan esiin ja latelemaan henkilötiedot tuntemattomalle naiselle, joka sentään kysyy, miten menee. Tiedot menevät kuitenkin väärille henkilöille ja Barry joutuu kiristyksen uhriksi. Toisaalta rimpuileminen irti tästä rikollisverkostosta vapauttaa Barryn elämään elokuvan loppupuolella.

Barry on mies, josta edes omilla sukulaisilla ei ole hyvää sanottavaa. Ympäröivä todellisuus käy paikottain ahdistavaksi ja erilaisuudestaan huolimatta Barry katsoo oikeudekseen olla sellainen kuin on. Hänen sisällään elää kuitenkin muutoksen kipinä ja halu ryhdistäytyä. Sen hän tekeekin puolustaessaan oikeuttaan elää ilman riistoa. Barryn elämään astuu ihminen, jonka kanssa Barry näyttää ensimmäistä kertaa elämässään olevan samalla aaltopituudella. Ehkä nyt Barry tietää, mikä on hänen todellisuutensa kulmakivi siskojen juhlissa sekoamisepisodin jälkeen.

Vasta lopputekstien kohdalla voi helpottuneesti todeta, että "se toimi - sittenkin!" Elokuvan teemat avautuvat vasta loppumetreillä. On hienoa nähdä, kuinka ihmisestä tulee se, mikä hän todella sisimmässään on. Adam Sandler tekee loistavaa työtä. Olkoonkin, että sininen puku on vähän kliseinen ja ankea.

nimimerkki: Tepa

Vieras
Pisteet:
Arvosteltu: 06.05.2003
Katsottu: Teatterissa