Punch-Drunk Love on nuoren polven elokuvamies Paul Thomas Andersonin neljäs kokopitkä elokuva. Kuten tavallisesti, Paul on myös käsikirjoittanut draamansa omalla persoonallisella ja erikoisella tyylillään. Ja erikoisuutta todella piisaa, lopulta sitä taitaa olla jopa liiaksi, jotta tavallinen pulliainen jaksaisi innostua kahden päältä harmaan hiirulaisen rakkaustarinasta. Tulee mieleen, että leffa hakisi outoutta vain outona olemisen ilosta ja peittääkseen hyvinkin tutun stoorin tylsyyden.
Kaiken oudon värähtelyn taustalla on todellakin hyvin simppeli rakkaustarina, joka on vain verhottu taiteellisuutta henkivien kikkailujen ja yllättävän toimivan pääosasuorituksen taakse. Tuskinpa olin ainoa Adam ”Little Nicky” Sandlerin mahdollisuuksia ennakkoon teilanneista. Sandler vääntää tarkoituksellisen kankean ja vaivaantuneen roolin itkukohtauksista kärsivänä nyhvääjänä, joka patoaa tunteensa vain räjähtääkseen aggressiivisesti epäsopivina hetkinä. Sandlerin onnistumisen jälkeen on harmittava todeta, että Emily Watson(in hahmo) ja kerronta pettävät.
Jänskä ja friikki alku on nähty, joten mikseipä rullattaisi sitä samaa juttua loppuun saakka, lie P.T.A. tuuminut kässäriä työstäessään, sillä kerronta suunnilleen kuolee puolessa välissä. Alun villisti sykähdellyt ja yllättänyt funktio vaihtuu tasaisesti hiipuvaan ja tuhat kertaa nähtyyn lineaarisuuteen. Emily Watson ei ole huono, mutta Sandlerin hahmon rinnalla yhtä väritön kuin leffan ulkomailla tarpova loppupuolisko – ja sehän ei ole hyvä juttu, varsinkaan jos leffan koko suomititteli kuuluu Punch-Drunk Love – Rakkauden värit.
Kahden jättipitkän leffan jälkeen on suorastaan yllättävää, että PDL:llä on mittaa vain puolitoistatuntinen. Toisaalta draaman kultaisinta osastoa edustava Magnolia tuntui kuusitoista ja puoli kertaa lyhyemmältä kuin Barry Eganin vanukkaanmakuinen ja noloja hetkiä sisältävä naisystävänmetsästys.
Parhaimmat hetket koetaan juuri Sandlerin ja noloimpien sattumusten kautta. Senssipuhelin – vai mikä lie – toimii hetken leffan arkisen sankarin tuskien lievittäjänä, koska se tarjoaa edes pikkuannoksen lämpöä yksinäiselle miehelle, mutta aiheuttaa lopulta vain vaikeuksia. Kertakäyttövitsiksi kelpaava ”vanukasostoksilla lentomatkoja” –juttu toimii leffan yhtenä peruspilarina ja perustunee kai ihan tositapahtumiin. Siellä lomassa lomaillaan Hawajilla, pakoillaan entisen elämän haamuja ja kuljetaan kadulla käsi kädessä. Ilman Sandlerin toimivaa tönkköyttä leffa jäisi armottomasti liikatarjonnasta kärsivän lepertelygenren keskikastiin ja pariin pallukkaan. Nyt Adamin itkuongelmainen esitys ansaitsee vähintäänkin henkilökohtaisen 4+:n ja alkupuolisko kaikessa pöyristyttävässä outoudessaan melkein saman verran. Sehän tekee keskiarvoksi sangen keskinkertaiset pointsit.
Andersonilta olisi vain odottanut paljon enemmän.
