Jäin miettimään, mikä leffan aloituksessa meni pieleen, kun yksi pari poistui elokuvasta puolen tunnin katsomisen jälkeen. Mietin itsekin vielä tässä vaiheessa, miten elokuvaa pitäisi ymmärtää. Siinä oli selvästikin jokin idea ja se idea oli hyvä.
Punch-Drunk Love on elokuva, joka kertoo kahdesta ihmisestä. Se ei ole pintapuolinen kuvaus yksinäisyydestä ja outoudesta, mielen ailahduksista ja omanlaisesta maailmankuvasta, vaan se menee syvälle ihmiseen itseensä. Adam Sandlerin esittämä Barry Egan soittaa eräänä iltana viihdepuhelimeen löytääkseen kuuntelijan. Huutava tyhjyys pakottaa kaivamaan Visan esiin ja latelemaan henkilötiedot tuntemattomalle naiselle, joka sentään kysyy, miten menee. Tiedot menevät kuitenkin väärille henkilöille ja Barry joutuu kiristyksen uhriksi. Toisaalta rimpuileminen irti tästä rikollisverkostosta vapauttaa Barryn elämään elokuvan loppupuolella.
Barry on mies, josta edes omilla sukulaisilla ei ole hyvää sanottavaa. Ympäröivä todellisuus käy paikottain ahdistavaksi ja erilaisuudestaan huolimatta Barry katsoo oikeudekseen olla sellainen kuin on. Hänen sisällään elää kuitenkin muutoksen kipinä ja halu ryhdistäytyä. Sen hän tekeekin puolustaessaan oikeuttaan elää ilman riistoa. Barryn elämään astuu ihminen, jonka kanssa Barry näyttää ensimmäistä kertaa elämässään olevan samalla aaltopituudella. Ehkä nyt Barry tietää, mikä on hänen todellisuutensa kulmakivi siskojen juhlissa sekoamisepisodin jälkeen.
Vasta lopputekstien kohdalla voi helpottuneesti todeta, että ”se toimi – sittenkin!” Elokuvan teemat avautuvat vasta loppumetreillä. On hienoa nähdä, kuinka ihmisestä tulee se, mikä hän todella sisimmässään on. Adam Sandler tekee loistavaa työtä. Olkoonkin, että sininen puku on vähän kliseinen ja ankea.
nimimerkki: Tepa
