Kaikissa sateenkaaren väreissä kylpevä ”lavstoori”, ehkä se on maailmankaikkeuden huonoimpia leffoja. Totta kai sen kuuluu olla, kun sen pääosassa on Adam Sandler. Ja ehdottoman varmasti koko raina on ehtaa ongelmajätettä, jos sen henkilöt ja tarina lipsuvat katsojan sormista kuin vaseliinilla kyllästetty ovennuppi. Hyvä elokuvahan on sellainen, joka aukeaa katsojalle helposti, kertoo tavalla tai toisella jotakin järkevää, nostaa ehkä barrikadeille ja kehittää ihmistä…?
Paul Thomas Anderson kertoo näennäisesti tässä leffassaan miehestä (Sandler), jolla on seitsemän sisarta, turhanoloinen yritys ja istuva puku. Tämä mies, Barry, on nysvö. Sekin on näennäistä. Barry on hahmona pehmikseksi naamioitu mykkyrä lapsellista raivoa ja vihaa, joka leimahtaa ajoittain näkyville kuin stressin laukaisema ihottuma. Barry on kuin supersankari ilman viittaa, kykyä ymmärtää itseään ja kovaa tahtoa olla ”aidosti tavallinen” jokamies. Niinpä Barrystä on vaikea pitää. Mutta koska meille kaikille on (näennäisesti) olemassa tuolla jossakin joku, Barrynkin elämään ilmaantuu eräs Lena (Watson). Lena ei näe mykkyrän ytimeen, mutta hänellä on selvästikin hyvä aavistus sen sisällöstä. Tässä vaiheessa katsoja saattaa kuvitella katsovansa leffaa, joka toistaa ikiaikaiset Hollywood-kerronnan kuviot. Anderson laittaa Barrynsä lopulta tilanteisiin, jotka saavat leffan näyttämään mahdollisesti sitäkin löperömmältä.
PDL on ennemminkin sydämen kuin pään elokuva. Se on tanssimusikaali ilman laulua ja varsinaisia tanssinumeroita. Sandler toki steppaa yhdessä kohtauksessa, mutta sitä tuskin voi verrata Gene Kellyn taiturointiin (saati Fred Astairen). Jon Briorin sävelet kannattelevat omituisen hataralta tuntuvaa kokonaisuutta maalaten värit, tunteet, ääniksi. Soundtrackilla kuullaan tietysti myös laulua (esim. Shelley Duvall esittää täydellisen lapsekkaasti Harry Nilssonin biisin He Needs Me).
Tässä leffassa ei oikeastaan ole huonoa näyttelemistä. On vain rooleja, joista isoin osa on tuupattu jyrkästi taka-alalle realismin ja proppien sekaan ja rooleja, jotka ovat osana värejä. Eikä tässä leffassa ole huonoa juonta. Tavallaan PDL onkin lopulta yksi niistä abstrakteista elokuvista, joissa eri muotoiset ja väriset läiskät liikkuvat pitkin kuva-alaa. Muu on rekvisiittaa, joka johdattelee katsojaa kokemaan eri värien edustamat tunteet. Tai sitten ei.
Kuten abstraktit kikkurat, PDL:kin on suurelle yleisölle epänautinto, tukehduttavan paksu pala ja käsittämättömän huono söhellys. Sille on siis langetettava tuomio harhaanjohtavuudesta, liiasta taiteellisuudesta (eihän sellainen nyt Hollywood-elokuvalle sovi) ja huvittamattomuudesta. Oli miten oli, itselleni tämä raina oli positiivinen elämys. Mutta puhtaan subjektiivisella mielipiteellä ei nyt ole merkitystä.
