Barry Egan (Sandler) on mies, jonka elämä tyhjää. Mies taaplailee päivärutiineissaan koneen lailla ja ottaa lähiympäristön iskut kiltisti vastaan. Siskot pomputtavat Barrya ja pitävät tätä ilmiselvästi holhousta kaipaavana tyyppinä. Tuota äijä ei kuitenkaan sisimmässään ole. Yksinäisyys ja keskustelukumppanin tarve pistävät hepun soittamaan viihdelinjalle, jossa kysellään visanumerot. Barry joutuu kiristyksen uhriksi. Tämä toimii ärsykkeenä, on aika ottaa elämä omiin käsiin. Kuten leffan nimestäkin voi päätellä niin rakkautta on ilmassa. Barry rakastuu ja löytää kumppanin… joka ei pompota vaan ensimmäistä kertaa elämässään mies tajuaa että joku voi ymmärtää häntä oikeasti.
Mielenkiintoinen pläjäys. Kyseessä ei ole tyypillinen Sandler-leffa. Toteutustyyli vaikuttaa melko paljon eurooppalaiselta. Hommasta löytyy pitkiä laajoja kuvia. Tunnelmaa pitkitetään kohtauksissa, jotta katsoja pääsee miettimään henkilöiden, varsinkin Barryn aivoituksia. Tämä tyyli vaatii näyttelijältä jo vähän enemmän luonnetta kuin toteutus jossa on tiiviimpi leikkaustahti. Moni nykykatsoja on tottunut leffoihin, jossa uutta tapahtuu nopeassa temmossa ja homma rullaa vauhdikkaammin. On melko mielenkiintoista katsoa välillä leffaa, jossa jää aikaa ajatella ja vetää omia johtopäätöksiä, siis muustakin kun lopusta.
Suosittelen elokuvaa ehdottomasti katsottavaksi, mutta kyseessä ei ole todellakaan mikään ”ääliöpläjäys” joissa Sandler on totuttu näkemään. Leffahan voitti Cannesissa 2002 palkinnon parhaasta ohjauksesta. Sandlerkin on ollut paras miespääosa-ehdokkaana Golden Globe Awards -kisassa.
