Lolita (1962)

Helppo nostaa Kubrickin mestariteosten joukkoon ylpeänä seisomaan.

Lolita eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus, kolme tavua, heleä ja makeasti sointuva nimi, joka kuuluu tytölle, josta on lähtöisin eräs Stanley Kubrickin uran mielenkiintoisimmista elokuvista.

Professori Humbert Humbert lähtee viettämään kesää työnmerkeissä maaseudulle. Hän asettuu taloksi Charlote Hazenin luo. Sitten tuleekin varsinainen pommi: Humbert rakastuu tämän teini-ikäiseen tyttäreeseen, joka on kukapa muukaan kuin tämä edellä mainittu Lolita. Humbertin sairaassa mielessä lähteekin yllättävän kiero ajatus, sillä hän naikin Charloten, jotta voisi aina olla lähellä Lolitaa. Vaan sittempäs homma vasta sotkuisaksi meneekin, kun Charlote yllättäen kuolee ja omistushaluiseksi vainoharhaiseksi, mutta kuitenkin umpirakastuneeksi muuttunut Humbert ottaa Lolitan omakseen. Vaan eipä tiedä Humbert, että hommaan on sekaantunut mestari näyttelijä ja käsikirjoittaja Clare Quilty. Enemmän kuin tietäkään...

Vladimir Nobokovin kirjan lukeneena aihe alkoi kiinnostaa myös elokuvana. Nobokovin nokkelaa sanailua en odottanutkaan voitavan siirtää ruudulle, mutta yllätyin myös, kuinka erillaiseksi Kubrick olikaan tarinan muokannut. Humbert ei tunnu tässä ollenkaan kärsivän mielihaluistaan, vaan siitä, ettei pääse toteuttamaan niitä. Kirjassa Humbert oli pedofiliasta kärsivä mies, tässä taas vain erikoisesti rakastunut. Siinä missä kirja kertoi erään pedofiilin tarinan, elokuva kertoo erillaisesta rakkaudesta.

Mutta jättäkäämme vertailut kirjan osalta pois ja keskittykäämme itseasiaan. Elokuva oli todella hyvä, sitä en voi missään nimessä kieltää. Käsikirjoitus on tehty hyvin ja elokuva pysyy mielenkiintoisena koko kestonsa ajan. Elokuva on yllättävän hyvä sekoitus draamaa, jännitystä ja hienoista komediaakin. Kubrickin Lolita sekä samalla irvailee, repii huumoria ja hauskuuttaa aiheella, että myös kertoo tuon tarinan kaikessa koskettavuudessaan ja mielenkiintoisuudessaan.

Roolisuorituksissa elokuvaa todentotta loistaa: James Mason on loistava Humbertina ja Kubrickin taitavassa ohjauksessa tekee henkilölleen pelkkää kunniaa. Tohtori Outolemmessä myöhemmin nauruennätyksiä rikkonut ja Vaalean punainen Pantteri-elokuvissa loistava Peter Sellers antaa Kubrickille esimakua koomikon kyvyistään loistavana Quiltynä. Nyttemmin on vaikea kuvitellakkaan ketään muuta tuohon rooliin. Sue Lyon loistaa myös hurmaavana Lolitana.

Kaikinpuolin Kubrickin Lolita on erittäin hieno, hieman omalaatuinen elokuva, joka on samalla 152 minuuttia täydellisesti viihdyttävä tekele, että myös koskettava, omaperäinen ja mielenkiintoinen tutkielma erillaisesta rakkaudesta ja sen vaikutuksesta ihmiseen.

Loppujen lopuksi Lolita on helppo nostaa Kubrickin mestariteosten joukkoon ylpeänä seisomaan.

nimimerkki: Sano mitä sanot

Sano mitä sanot
Tähtääjä, 163 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 25.10.2005
Katsottu: DVD

Kubrick pitää elokuvansa jännitteen huipussa koko sen keston ajan.

Stanley Kubrick teki lopullisen läpimurtonsa 1960-luvulla. ”Spartacus”, ”Tohtori Outolempi” ja viimeistään ”2001: Avaruusseikkailu” betonisoivat miehen maineen yhtenä suurimmista elokuvataiteen mestareista. ”Spartacuksen” ja ”Outolemmen” välillä valmistui hieman vähemmälle huomiolle jäänyt draama, Lolita, elokuva pedofiliasta ja erilaisesta rakkaudesta. Ja ennen kaikkea elokuva, jonka tekemisen olisi pitänyt olla mahdotonta sen ajan sensuurin ja moralisoinnin paineessa. Vaan Kubrick onnistui silti tekemään aiheesta laatuelokuvan, ja vaikka hän joutuikin jättämään seksuaalisuuden vihjailujen varaan, halusi roomalaiskatolinen kirkko silti kieltää elokuvan. Näin ei onneksi käynyt, ja vaikka ohjaaja ei ollutkaan täysin tyytyväinen lopputulokseen, jäi katsojakunnalle silti puhutteleva draamaelokuva.

Juoni on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava: keski-ikää lähentelevä professori Humbert Humbert (Mason) ihastuu teini-ikäiseen Lolitaan (Lyon), ja päättää naida Lolitan äidin Charlotten (Winters) jotta saisi olla lähellä todellista sydämensä valittua. Perusasetelma on selkeä, juoni on muutamaa hämärämpää koukkua lukuun ottamatta melko selkeä ja seksuaalisuus loistaa teemasta huolimatta poissaolollaan. Ja juuri siinä piileekin Lolitan kiehtovin ja koukuttavin piirre. Kubrick pitää nimittäin simppelistä tarinasta ja heti alkuun kerrotusta loppuratkaisusta huolimatta elokuvansa jännitteen huipussa koko elokuvan keston ajan. Hypnoottinen ja hidasteleva kerronta ei puukota selkään missään vaiheessa, ja koko kaksi- ja puolituntisen keston ainoa heikkous on, että Lolita olisi saanut olla vieläkin pidempi.

Näyttelijäkaartissa loistaa monia hienoja nimiä… Peter Sellers ja James Mason tietysti itsestäänselvyyksinä, muttei Sue Lyonkaan nimiroolissa ole hullumpi. Kehutuin Lolitan näyttelijöistä on luonnollisesti Peter Sellers, jonka muuntautumiskykyä jaksetaan aina vain pällistellä. Kieltämättä melko vaikuttavaa, miten hän pystyy paitsi kohtauksesta toiseen esittämään joka kerta aivan erilaista hahmoa, vaan vaihtelee tyyliään jopa sekunnin välein mahtavassa alkukohtauksessa – ja vieläpä juonellisesti täysin perustellusti (itsetarkoituksellisuus oli asia, johon Kubrick ei koskaan sortunut elokuvissaan, luojan kiitos). Myöhemminhän Sellers teki ehkä muistettavimman (kolmois)roolinsa Stanley Kubrickin mustassa komediassa ”Tohtori Outolemmessä”, mutta jo Lolita antaa tästä hienosti esimakua. Pääroolia esittävän James Mason on myös oma luotettava itsensä, mutta itse olen valmis kunnioittaman myös häntä muuntautumiskyvystään, vaikkakin täysin eri lailla kuin Sellers. Masonia on kuitenkin kunnioitettava vakuuttavasta eläytymisestään epätavalliseen hahmoonsa – mikään hänen roolisuorituksessaan ei ole ei-toimivaa, saati teennäistä. Ja kun otetaan huomioon millaisia hyvin paljon toisistaan poikkeavia mahtirooleja Mason on tehnyt (muun muassa kyyninen upseeri ”Rautaristissä” tai Brutus ”Julius Caesarissa”), ei voi kuin ihailla.

Täysin vailla heikkouksia Lolita ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin katsojan mielikuvituksen varaan on jätetty liian paljon. En sano, että mielikuvituksen varaan jättäminen, varsinkaan pedofiliaa käsittelevässä elokuvassa, olisi mikään huono asia, mutta Lolita menee liiankin pitkälle. Välillä nimittäin tuottaa tuskaa, kun tahtoisi keskittyä itse elokuvaan, mutta joutuukin pohtimaan, mitä Kubrick hienoisilla vihjauksillaan milloinkin tarkoittaa. Oman aikansa sensuurin sävyttämässä ilmapiirissä Lolita varmasti oli juuri niin rohkea elokuva kuin ylipäänsä oli mahdollista.

Lolita on Stanley Kubrickilta jälleen kerran kiehtova draamaelokuva, joka on jäänyt täysin suotta kovin vähälle huomiolle, ja joka on mestarin aliarvostetuimpiin kuuluvia elokuvia (karmaisevan puuduttavan ”Barry Lyndonin” todella ansaitessa haukkunsa). Elokuva herättelee mukaan myös kiehtovalla tavalla mustaa huumoria, eikä lainkaan huonolla menestyksellä. Mutta vaikka kokonaisuus onkin jopa šokeeraavaa ”Kellopeli appelsiinia” provosoivampi ja käsittelee aihettaan samaistuttavammin kuin Kubrickin 40 vuotta myöhemmin tapahtunut seksuaalisuuden pariin palaaminen ”Eyes Wide Shut”, jotain jää puuttumaan. Todellisen mestariteoksen lopussa katsojan olo ei pitäisi tuntua niin ontolta, kuin Lolita katsojansa tunteet kaikista lupauksistaan huolimatta lopulta jättää.

Miihkali
Tykittäjä, 160 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 05.02.2009
Katsottu: Kotona

Sellersille voisi antaa kruunun pelkästä ilmeilystä ja armottomasta puheripulista.

Profesori Humbert Humbert(James Mason) on päättänyt viettää rauhallisen kesän pienessä kylässä, New Hampshiressä. Eräs kaikkein epätonnäköisimmistä paikoista missä hän saattaisi yöpyä on Charlotte Hazen(Shelley Winters) talo, mutta pian hän kumminkiin menee naimisiin tämän kuvottavan naisen kanssa, jotta voisi olla lähellä kaikkein kauneinta asiaa mitä hän on ikinä nähnyt koko maailmassa. Kolme tavua, kuusi kirjainta, viettelevä nimi: Lolita.

Tässäpä mielenkiintoinen tapaus: Vuoden 1997 Lolita ei ollut yhtään pöllömpi tapaus ja siinä hurmasi erityisesti Dominique Swain Lolitana. Kubrickin teos on peräti 35 vuotta vanhempi ja täysin erilainen. En tarkoita niinkään juonellisesti vaan henkilöiden osalta. Uudempi haisee todella pahasti näiden osalta.

Peter Sellers, joka riemastutti, ihastutti ja vihastutti Tohtori Outolemmessä pääsi jo vähän kokeilemaan verbaalisen huumorinsa rajoja Clare Quiltyna. Sellersille voisi antaa kruunun pelkästä ilmeilystä ja armottomasta puheripulista. Quiltyn hahmo on sinänsä jo niin pikkutuhma, että Sellersille ei ole temppu eikä mikään näytellä näin - hyh - siveetöntä miestä. Quilty kerkeää joka paikkaan, kusettaa Masonin hahmoa armottomasti henkilöllisyyksillään ja suulaudellaan.

Kubrick on muokannut myös Professori Humbertista sangen kiintoisan yksilön. Oikeastaan James Masonin kasvot luovat vain kasvot pedofilialle. Kun uudempi versio sortui käyttämään ehkä hieman tökeröäkin lapsuuden traumaa selityksenä Humbertin kiinnostukselle teini-ikäiseen tyttöön, niin tässä versiossa Humbert nyt sattuu vain pitämään 30 vuotta nuoremmista tyttölöistä. Mason on loistava tässä roolissa, eikä pelkästään vain kuolaava pervo vaan omistushalauinen ja vainoharhainen psykopaatti.

Naiskauneutta elokuvassa edustavat Shelley Winters ja Sue Lyon. Winters, joka oli 50-luvulla eräs niistä vakituisista miespuolen unelmien kohteista Marilyn Monroen ohella, vetää mainion roolin tekotaiteellisena, vaihdevuosista kärsivänä, epätoivoisena yksinhuoltajaäitinä. Winters, joka on todella kaunis nainen osaa näyttää todella surkealta ja ehkä hieman hullultakin naiselta, joka laittaa kaiken "viehätysvoimansa" Humbertiin. Humbertin väistely-yrityksiä saa seurata poski pienellä hymykuopalla

Sue Lyon, joka oli vain 16-vuotias tehdessä tätä elokuvaa ei tietenkään voi kurottaa yhtä hyviin suorituksiin kuin Sellers, Mason ja Winters. Ja uskottavuutta syö aika lailla myös se miten elokuva on vanhentunut 35 vuodessa. Se mitä pidettiin vuonna 1962 siveettömänä on oikeastaan aika naurettavaa nykyisin. Ihmetyttää oikeastaa miten h**vetissä tämä pystyi saaman K15-ikäräjan. Ei kiroilua, ei alastomuutta, ei väkivaltaa(paljoa) eikä huumeita. Vain viittauksia pedofiliaan ja hävyttömiä vitsejä. VET:n idiootit ovat varmaan tehneet pikaratkaisun Stanley Kubrick Collectionin kohdalla ja sutaisseet yhteisen ikärajan.

Kubrick on aina Kubrick ohjauksen osalta eli täydellinen. Suurimmilta osin rahaa totteleva Oscar-raati täynnä pölvästejä, joka ei antanut Kubrickille yhtään Oscaria ohjauksesta, saisi hävetä. Perfektionistin vikaa Kubrickissa kun oli niin tämänkin elokuvan osalta kohtausten kuvakieli on varsin lumoavaa ja kohtausten pituus, mamma mia! Ammattimaisten näyttelijöiden ja ohjaajan käydessä työhän saadaan ihanan sulavia otoksia, mutta elokuvan lopputulos on valitettavasti hieman laimea. Mitään selvää ja näkyvää sanomaa Kubrick ei saa aikaan tai mitään suurta pohdinnan aihetta.

Lolita on hyvä elokuva, mutta näyttelijöiden ja ohjauksen lopputulos ei ole sitä mitä Kubrickilta on totuttu saamaan. Neljä pistettä on tämänkertainen arvosana.

Vieras
Pisteet:
Arvosteltu: 07.06.2004
Katsottu: DVD

Todellakin katsomisen arvoinen elämys.

Elokuva kuvaa Ranskan kirjallisuuden professorin Humbert Humbertin vastoinkäymisiä ja pakkomielteitä 60-luvun amerikassa.

Humbert menee vuokralle rouva Hazelle, koska hänellä sattuu olemaan viehättävä tytär, Lolita. Rouva Haze alkaa mielestään olla valmis uuteen suhteeseen, kun hänen miehensä kuolemasta on jo 7 vuotta, ilmestyneen vuokralaisen kanssa ja Humbert taas on enemmän kiinnostunut ruovan tyttärestä kuin rouvasta itsestään. Rouva lähettää Lolitan kesäleirille ja Humbert menee rouvan kanssa naimisiin, jotta näkisi vielä Lolitaa. Aikaa kuluu ja hän alkaa kyllästyä rouvan tyhjänpäiväisiin juttuihin ja uskonnollisiin hömpötyksiin ja harkitsee murhaavansa rouvan, mutta huomaa olevansa kykenemätön riistämään henkeä keneltäkään. Onneksi/valitettavasti rouva jää auton alle ja Humbert pääsee elelemään Lolitan kanssa kahdestaan. Humbert ja Lolita lähtevät matkustelemaan ympäri amerikkaa, Lolitan luullessa, että hänen äitinsä on maksatulehduksen takia sairaalassa... enempää en suvaitse kertoa ettei elokuva elämys mene piloille.

Kubrick kuvaa mahtavasti normaalin yliopisto-opettajan muuttumisen omistuksen haluiseksi psykopaattimurhaajaksi. Muutkin henkilöhahmot ovat todella hyvin toteutetutteja. Varsinkin Lolitan ja Humbertin keskustelut ovat vaikuttavia. tuntuu siltä kuin henkilöt olisivat elokuvan alussa aivan eri planeetoilta, mutta elokuvan kuluessa roolit lomittuvat ja vaihtuvat, lopussa Lolita ottaa ikäänkuin Isän hahmon ja humbertista on tullut kiukutteleva pikku kakara.

Elokuva ei ehkä iske juonellaan tai nopea tempoisilla toiminta kohtauksilla, vaan sillä entisaikojen tarkeimmällä elementillä: näyttelysuorituksilla. Kubrick tunnetaankin juuri siitä että hän venytti näyttelijät äärirajoilleen ja tässä mustavalkoisessa vanhanajan elokuvassa hän on onnistunut täydellisesti.

Todellakin katsomisen arvoinen elämys.

nimimerkki: John Smith

Vieras
Pisteet:
Arvosteltu: 22.08.2003
Katsottu: VHS