Kuin kuvastimessa (1961)
- Alkuperäinen nimi:
- Såsom i en spegel
- Tuotantovuosi:
- 1961
- Ohjaajat:
- Ingmar Bergman
- Pääosissa:
- Gunnar Björnstrand, Harriet Anderson, Lars Passgård, Max Von Sydow
- Maat:
- Ruotsi
- Pituus:
- 87 min
- Genret:
- Draama
- Elokuvasarja:
- Kuin kuvastimessa, Talven valoa, Hiljaisuus
Luulisi, että kesäpäivä kauniin saaren rannalla olisi mitä leppoisinta aikaa, mutta niinpä vain Ingmar Bergman onnistuu laittamaan paitsi kourallisen elokuvahahmoja uiskentelemaan, mutta myös jättikourallisen mielensisäisiä piruja uimaan näiden pieniin päihin. Tuloksena syntyy ajatelmia ja heijastuksia… Kuin kuvastimessa.
Tarinan päähenkilö on nuori nainen nimeltä Karin. Hän on vapautunut juuri hoitolaitoksesta ja viettää aikaa yhdessä kirjailijaisänsä, epätoivoisen miehensä ja sekä hukkateillä seilaavan veljensä kanssa. Vahvojen hahmojen näytöksessä juuri Minus-veli jää etäisimmäksi, mutta jättää myös kasan kysymyksiä ilmoille. Joka tapauksessa tunnelmien kiristyessä ilmassa leijuu meren suolaisen tuoksun lisäksi (jopa insestiepäilyksiä,) katkeraa pohdintaa ja aidon toisesta välittämisen kimurantteja määritelmiä. Ennen kaikkea inhimillisiä ihmisten välille levittäytyneitä seittejä.
Kuin kuvastimessa on selkeästi elokuva, joka on jälkikäteen aatoksissa suurempi kuin ensikatselulta. Ts. elokuva alkaa elää uudelleen omaa elämäänsä verhojen jo laskeuduttua. Tulee tarve nähdä se uudelleen. Bergmanille tyypillisesti filkka sisältää pari jumalattoman suurta kohtausta, jotka rikkovat pariin hahmoon ja yhteen maisemaan sijoittuvan kerronnan minimalistisuuden täysin. Ensikatselulta kaikki ympärillä alkaa jo tuntua vain vaisulta rakennusaineelta, dialogi valjulta ja sitten yksi kohtaus muuttaakin perspektiiviä niin, että koko hommaa täytyy puntaroida uudemman kerran. Puntaroida on avainsana.
Uskonasioita(kin) ruotiva elokuva huipentuu hurjasti tärisevään ns. ovikohtaukseen, jonka voima kurkottaa yhtenä rumana, isona hämähäkkinä katsojan mieleen saakka. Näyttelijätyö toimii, ja etenkin von Sydowin varmuudessa, sekä kirjailijaisän olemuksessa tämän vihdoin tajuttua tiettyjen asioiden arvon, on oma puhutteleva lisänsä. Rikkonaisesta naisesta kertovasta, irrallisilta vaikuttaneista palasista tuleekin yllättävä eheä kokonaisuus, aalto, joka pyyhkäisee yli katselijansa ja jättää raukeanhyvän olon. Hyvä leffa, monen katselun leffa, alkuongelmistaan huolimatta.
Kesä, meri ja perhe, joka kokoontuu nelistään saarelle. On isä, poika ja tytär, sekä tyttären aviomies. Tytär kärsii mielisairaudesta ja muitakin riivaavat vähintään sisäiset demonit.
Usean Bergman-elokuvan peräkkäin katsominen saa niiden samanlaisuuden esiin. Jokaisessa käsitellään ihmistä, kaikkea, mitä ihminen pohtii elämänsä aikana ja ennen kaikkea ne ovat rehellisen pistäviä. Yksikään elokuva ei ole identtinen toisen kanssa, mutta niiden juoniselostuksien lukeminen saa naurahtamaan sitä, että lähes kaikki selitetään samalla tavalla.
Kuin kuvastimessa on tähän asti paras näkemistäni länsinaapurimme suuren miehen elokuvatuotoksista. Elokuva on hyvin pohdiskeleva, symboolinen ja enteilevä, ja siinä on ohjaajalle tyypilliset tunnusmerkit, niin hyvässä kuin pahassakin. Ihmisten käsittely on hallittua ja tapahtumat loppua kohden painajaismaisia. Teos vaikuttaa keskeneräiseltä, minkä takia sen vaikutus ei ole sykähdyttävä. Keskeneräinen se ei varmasti ole, koska Oscar-palkinto tipahti sille sarjassa Paras ei-englanninkielinen elokuva.
Usein elokuvan aiheena tarvitsee olla jotain suurta ja mahtipontista, mutta Kuin kuvastimessa kertoo hetkistä ihmisten parissa, näiden välisistä suhteista, jotka kiristyvät ja purkautuvat. Käsikirjoituksen puolelta löytyy hienoa leikittelyä, joka käsittelee perusajatuksia suuren hädän hetkellä. Miltä tuntuu, kun tietää sekoavansa? Katsokaa, pohtikaa.
Nimimerkki: Viisas























































