Kaksipäisen kotkan varjossa
Keskiarvo
Arvostelut (4): 
Pikatuomiot (99):
Oma pikatuomio
- Tuotantovuosi:
- 2005
- Ohjaajat:
- Timo Koivusalo
- Pääosissa:
- Anneli Saaristo, Esko Nikkari, Helena Vierikko, Kai Lehtinen, Mikko Leppilampi, Tapio Liinoja, Vesa-Matti Loiri, Vesa Vierikko
- Maat:
- Suomi
- Pituus:
- 105 min
- Genret:
- Draama
Timo Koivusalon, tuon ei-niin-suuresti arvostamani ohjaajan, elokuvat ovat yleensä olleet vioistaan huolimatta ihan viihdyttäviä, tai vähintäänkin katsottavia tapauksia. Kaksipäisen kotkan varjossa ei ole niistä kumpaakaan. Se on sekava, järjetön ja dramaturgisesti täysin epäonnistunut kohtausten sarja, jossa ei ole juonta nimeksikään - saati sitten järkeä.
Koivusalon ansioksi voidaan ainakin laskea se, että hänellä on taito muotoilla typerinkin juoni kuulostamaan syvälliseltä ja vähintäänkin upealta: "elokuva toivosta joka on yhtä väkevää kuin rakkaus ja yhdessä niitä on vaikea nujertaa. Tarina pienen kansan päättäväisyydestä, jonka hiljainen voima teki mahdottoman mahdolliseksi." Voiko mikään olla niin kaukana todellisuudesta kuin tuo? Katsomalla elokuvan huomaa, miten äärettömän vaikea noita sanoja on keksiä tällaisesta elokuvasta. Suurinpiirteinhän tarina on siinä, että Mikko Leppilammen esittämä runoilija ei ole ilkeiden venäläisten suosiossa, joten kirkkoherra varastetaan ja tämän tytär jää tätä suremaan. Sitten mennään eteenpäin, tanssitaan, laulellaan, ja ilkeillään venäläisille. Mukana myös ammuskelua ja sanotaanpa elokuvassa myös sana "huora". Uskaliasta Timo Koivusalolta, mutta riittääkö se tekemään pätkästä edes katsottavaa? - Hei, vakavissaan nyt...
Siinä missä Koivusalon hyvät elokuvat eivät ole tahtoneet aivan pysyä kasassa, muistuttaa Kaksipäisen kotkan varjossa niihin verrattuna lähinnä kaaosta. Koivasalo on jopa epäonnistunut niissä asioissa, joissa ennen on onnistunut: elokuvassa ei ole juuri minkäänlaista meininkiä, saati sitten onnistunutta huumoria. Jopa sinänsä ihan hyvien musiikkien kuvittaminen on yllättävän innostamatonta. Outoa sinänsä, sillä tällä kertaa ne ovat Koivusalon omasta kynästä lähtöisin, mikä olisi mahdollistanut paljonkin toimivampia esityksiä. Johtuneeko se sitten siitä, ettei lauluja ole pystytty jäsentämään minkäänlaiseen katsojalle helposti hahmotettavaan kaavaan, vaan laulut tuntuvat alkavan vähän milloin sattuu. Lisäksi on äärimmäisen naurettavaa, että yhden ainoan elokuvan aikana esitetään musiikkia useilta eri aikakausilta, rempseistä kapakkalauluista isänmaalliseen marssimusiikkiin ja iskelmällisiin duettoihin.
Yleensä Koivusalon elokuvissa hyvin reilassa ollut näyttelijätyökin on KKV:ssä päin metsää. "Pääosassa" (ja silti välillä vartinkin kameralta piilossa) oleva Mikko Leppilampi ei taida mitään muuta kuin hölmön patsastelun, vaikka luulisi hänen vanhempaa väkeä miellyttävänkin - nätti poika kun on. Tuskin kukaan kuitenkaan pystyy kehumaan Helena Vierikon pökkelömäisyyttään jo ihan omat mittasuhteensa saavaa suoritusta (Jeesus, onko sillä ilmeitä ollenkaan?) joka on harvinaisen kova rasite muutenkin vaikeaselkoiselle elokuvalle. Vesa-Matti Loirillakaan ei oikein ole tilaisuutta loistaa, mutta häneltä sentään nähdään perusvarmaa työtä. Ainoa vain, ettei hänellä itselläänkään ole tuntunut olevan selvää kuvaa, millainen hänen tulisi elokuvassa olla. Yksipuolisesti kiltiksi ja hyväksi kirjoitettu ukko jää täysin vaille persoonallisuutta. Mukaan laulujen vuoksi otettu Anneli Saaristo hoitaa hommansa lavalla, mutta niin kuin usein ennenkin on todettu, harva vanhentunut iskelmätähti on oikea näyttelijä. Valopilkkuna elokuvassa nähdään - jälleen kerran - Esko Nikkari pienessä roolissaan. Tapio Liinoja taas on Venäläisen upseerin roolissaan lähinnä sietämätön.
Kun ajattelee elokuvan idea-asteelle kuollutta juonta ja pajun juuristoa muistuttavaa rakennetta, herää kysymys, miksi tämä elokuva yleensä piti tehdä? Rahastusta? Toimii aina, mutta tässä tapauksessa se ei yksin edes riitä selittämään tapahtunutta. Jospa Koivusalo on välttämättä halunnut saada Mikko Leppilammen ja Vesa-Matti Loirin samaan elokuvaan, ja halunnut vieläpä sijoittaa sen itsenäistymisen alkuaikoihin? Kuulostaa jo uskottavammalta. Mutta ehkä syy onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä, että Koivusalon kynästä on erään kauniin kesän aikana irronnut herran itsensä mielestä huikean hienoja lauluja, jotka on kaikki pitänyt ahtaa samaan elokuvaan. Lopputuloksena on oikea suomalaisen iskelmämusiikin ja rillumarei-elokuvien surkuhupaisa pastissi, jonka veroista sillisalaattia harvoin näkee.
Kaksipäisen kotkan varjossa on pöyristyttävän rönsyilevä ja kummallisuudessaan jopa hieman ajatuksiakin elokuvasta taiteenlajina herättävä pätkä, jossa mikään ei oikein toimi. Pökkelöt roolisuoritukset ja naurettava juonentapainen yhdistettynä epäluontevaan historialliseen jazz-musikaaliin ja koko jutulta maton pois alta vetävään loppuratkaisuun tekevät KKV:stä viime aikojen vaivaannuttavimman elokuvan. Jos elokuvalla jotain annettavaa jollekin on, niin musiikkihan on varmasti iskelmäfaneille toimivaa tavaraa. Senkin nauttiminen tosin vaatii jo räikeää sormien läpi katsomista. Oikeaa elokuvaa Kaksipäisen kotkan varjosta ei kuitenkaan saa tekemälläkään.
Pisteet:
Arvosteltu: 07.03.2008
Katsottu: Kotona
Kummallisista yhdistelmistä puhuttaessa mieleen tupsahtaa ensimmäisenä mansikkasoppa silakoilla ja chilillä. Toisena aatoksena onkin vuorossa Kaksipäisen kotkan varjossa, iloisesti lauleskeltu tarina sortoajasta.
Ok, se on siistiä, että suomimusikaali elää ja voi hyv… tai siis, että se elää. Korisee nimittäin hengityskoneessa. Kaksikielisen sotkan raakkuvia varjoja katsellessa vain tulee tunne, että nyt on menty vähän väärään suuntaan. Varsinkin siinä kohdassa, kun elävä legenda Loiri tanssahtelee baarissa Vernerinä ja joikaa oluttuoppi kätösessä olutlaulua. Siinä sitten odotellaan, että taivaasta laskeutuisi salama ja pistäisi telkun palasiksi. Ei laskeutunut muuten edes sitä two-headed eagleakaan ruudun ylle varjoineen. Siksipä jatkoin.
Hienointa suuntansa ennätysmäisen monesti hukkaavassa elokuvassa ovat musiikkikohtausten laulutulkinnat. Itse laulut eivät niinkään toimi, perusiskelmäkliseet on poimittu oivasti ja säveltäjäpari Koivusalo & Palin on saanut aikaan tasaisenlattean harrastelijateatterimusikaalin. Itse asiassa sellaisena tämä toimisikin jotenkin. Siis jos lopputuloksen voisi tarkastaa lähimmästä teatterista muutaman eketeriuksen tikettiä vastaan ja nauraa tyyliin "Hoh, eipä tuo naapurinpoju vielä osaa, mutta ehkä joku päivä!" tai "Yritystä riittää!", niin tämähän olisi melkein hauska. Mutta kun kehissä on ammattiohjaaja ammattinäyttelijöiden kanssa, ja onnistunut Rillumarei-kumarrus (oikeasti komea Kulkuri ja joutsen) on jo nähty ajat sitten, niin miksi ihmeessä nyt kansallishenkisen runoilijan ja sortoajankuvauksen on saatava trallallaa-kuorrutus?
Entistä kauheammaksi kaksimielisen potkan väljähtäneen maun tekee Arsin itsensä tekemä erhe: kombo, jossa heti kärsimysnäytelmän perään nautitaan mahtiannoksellinen alkuperäistä Täällä pohjantähden alla –leffaa, ja sitten kädet täristen pelätään, että voi hyvä jumala, mitä tuon leffan Koivusalolainen remake nyt sitten tulee olemaan. Sehän se on vuorossa seuraavaksi.
Maksimaalisesti varjoihin jäävä suomileffa saa vähemmän miellyttävän kunnian olla elokuva, jossa mestarismiehet Loiri ja Lehtinen tuntuvat väsähtäneiltä (kiitos "käsikirjoitus", kiitos), Leppilampi näyttää väärän leffan dialogia lukevalta koristeelta ja Koivusalo taantuneen takaisin Pekko-asteelle. Sori vaan. Anneli Saaristo sentään on hyvä, mutta näin joulunaikaan asetettuna Kaksipäisen kotkan varjossa on lähinnä joulumielen päälle sylkevä ansa, joka alkaa uhrinsa kituessa rallattamaan.
Pisteet:
Arvosteltu: 29.12.2007
Katsottu: Kotona
On olemassa elokuvia, jotka kyseenalaistavat lahjakkaasti ylimaallisella sieluttomuudellaan koko elävän kuvan mielekkyyden taiteenlajina. Koko kansan auteurin Timo Koivusalon megalomaaninen selluloidipäästö Kaksipäisen kotkan varjossa toimii tästä malliesimerkkinä. Niin tunnetusti korkealentoisista Pekoista kun kulttuurihistoriamme suurmiesten pompööseistä elämänkerroista tunettu Tuttu juttu-mies on tällä kertaa tuonut iloksemme musikaalisen epookin viime vuosisadan alun sortovuosilta, jolloin Suomi-neito taisteli itsenäisyytensä puolesta keisarillisen Venäjän esivaltaa vastaan. Ja kun mukaan lyödään näyttelijäkaarti aina Mikko Leppilammen ja Helena Vierikon kaltaisista noviiseista Vesa-Matti Loirin ja Esko Nikkarin (RIP) tapaisiin vanhoihin konkareihin niin kansan syvät rivithän taputtavat karvaisia kätösiään Koivusalon kaltaisen popul...aarikulttuurin ammattiosaajan edessä.
Olen vakaasti sitä mieltä että onnistuakseen hyvällä elokuvalla on oltava punaisena lankana selkeä ja vakuuttava viesti ja sen on tehtävä lähtemätön ja kouraiseva vaikutus katsojaan. Koivusalo onnistuu näistä ainakin jälkimmäisessä erinomaisesti sillä ensi reaktio spektaakkelin jälkeen on hämmennys. Kaksipäisen kotkan varjossa kun sattuu olemaan uskomattoman pinnallinen, infantiili, absurdi ja perverssi kasa sekalaisia otoksia joita ei edes yritetä loogisesti draaman keinoin sitoa johdonmukaiseksi elokuvalliseksi kokonaisuudeksi. "Käsikirjoitus" yrittää lyödä yhteen kasaan kansallishenkisen runoilijan (Mikko Leppilampi) nousun Suomen kansan messiaaksi, muutaman rakkaustarinan sekä rillumarei-traditiolle kumartavan leppoisan kansanomaisen musikaalin joka on kuorrutettu avoimella venäläisvihan lietsonnalla sekä pieruhuumorilla. Tässä vaiheessa jo pitäisi hälytyskellojen soida vähääkään kriittisemmän kaukosäätimen kuluttajan päässä. Ja jäävuoren huippuna Timo Koivusalo, tuo Porin toiseksi paras lahja maailmalle (heti Dingon jälkeen), on oman käden oikeudella ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut teoksen sekä säveltänyt siihen myös musiikin.
On olemassa mestarillisia elokuvantekijöitä. Valitettavasti Timo Koivusalo ei heihin lukeudu. Tästä toimikoon todisteena KKV joka on dramaturgialtaan yhtä luonteva kuin Pävi Räsänen pornomessuilla. Mielettömiä leikkausvirheitä sekä suoranaisia juoniaukkoja vilisevät kohtaukset vyöryvät kankaalle ilman sen kummempaa rytmitystä koska elokuvan punainen lanka ei todellakaan selviä kaivelemallakaan: ehkä totuus piilee jossain hävyttömästi Disneytä plagioivien tragikoomisten musikaalinumeroiden (jazzia 1900-luvulla?!) takana. Ehkä ei. Venäläiset miehittäjät kuvataan raakalaismaisina raiskaajina joita vastaan iloinen ja rahvaanomainen Suomen kansa käy yhtenä rintamana (ironista kyllä, tekeleen huonoista Suomi-Filmeistä kopioituun "tematiikkaan" suhteuttaen yllättävänkin sosialistinen ajatus).
Toki löytyy myös intellektuellin edustajia, esimerkkinä Mikko Leppilammen patsastelema runoilija joka latelee käsittämättömiä pseudofilosofioita vähintään yhtä pökkelölle Eloveena-tytölleen (Helena Vierikko). Siinä vasta valkokangaspari, joiden kohtaamisessa on samaa sensuellia vetovoimaa kuin Bilteman akkuporakonekuvastossa. Jonkinlaisina pelastusrenkaina kaiken kaaoksen keskellä löytyvät Loirin sinänsä raflaava roolisuoritus huolestuttavia navanalus-ja viinaviisauksia laukovana Vernerinä sekä kuvassa vilahtavat veteraanit Paavo Liski sekä Esko Nikkari: on sääli, että molempien hienojen teatteriveteraanien joutsenlauluksi valkokankaalla jäi Koivusalon teoksen kaltainen muotopuolisuus. Lapinlahden Linnnut-diggarina piristi myös nähdä Tapio Liinoja, joka saa parhaansa irti paperinmakuisesta venäläisroiston roolistaan.
On vaikea ymmärtää millaisille ihmisille Koivusalo elokuviaan tekee. On myös vaikeaa ymmärtää (ja vielä vaikeampaa hyväksyä) se että moisille mielipuolisille latteuksille löytyy Suomen kokoisesta valtiosta myös rahoittajia. Oli onni että satuin tutustumaan teokseen juuri tipattoman tammikuun aikana sillä muuten käsi olisi väkisinkin hamunnut Dalwhinnietä epäsäännöllisin väliajoin. Siinä missä Aki Kaurismäki värittää koskettavalla humanismillaan omaa Suomi-kuvaansa, Koivusalo levittää banaalia ja ennen kaikkea katsojan älykkyyttä arrogantisti aliarvioivaa populismia omansa päälle. Siksi suomalaisena elokuvan ystävänä olenkin suuresti harmissani, jos maasta, jossa on edellä mainitun Kaurismäen kaltaisia elävän kuvan suvereeneja osaajia, joku saa negatiivisen kuvan tutustumalla Timo Koivusalon kaltaisen ruotsinlaivalla itseoppineen (!) viihteen monitoimimiehen toilailuhiin elävän kuvan saralla. Siinä missä Hitlerin Saksa tai Kim Jong-Ilin Pohjois-Korea, Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjolla on pelottava osoitus siitä mitä yksi mies voi saada aikaan.
Pisteet:
Arvosteltu: 07.01.2007
Katsottu: DVD
Aaro Manner (Leppilampi) on äitynyt kirjoittamaan niin kovaa tekstiä, että Venäjän vallan varjossa värjöttelevä kansa saattaisi sitä luettuaan nousta peräti kapinaan. Näin tuumaa Venäjää paikallisissa oloissa edustava upseeri (Liinoja) ja yrittää keinoja kaihtamatta napata Mannerin hanskaansa. Hän pidättää salassa kirkkoherran (Vesa Vierikko) ja pistää liikkeelle huhun, jonka mukaan Aaro olisi kirkonmiehen mennyt surmaamaan. Vaan sitäpä ei usko edes kirkkoherran oma tytär (Helena Vierikko), saati sitten kauppamies Verneri (Loiri), jonka entinen rakastettu, kapakkalaulaja Saara (Saaristo), on juuri palannut kaupunkiin. Tähän tapaan alkaa Timo Koivusalon jo viikkoja ennen ensi-iltaa radiossa lähes puhkisoitettu musikaali.
Kun ensimmäiset viisitoista minuuttia oli Kaksipäisen kotkan varjossa -leffaa kulunut, kirjasin kokemuksen olevan kuin istuisi katsomassa rahakkaasti tehostettua koulunäytelmää. Vain kaikkein karismaattisimmat näyttelijät saavat oikeasti eloa kirjakielellä puhuttuun dialogiin. Lisäksi Koivusalo tahtoo edelleen tiukasti lainailla elokuviinsa suurten ohjaajaedeltäjien keksimiä juttuja, latistamalla ne entistäkin kuluneemmiksi kliseiksi. Tästä ja hänen kertomiensa tarinoiden positiivisesta vireestä sekä tönkeröstä dialogista on tullut jo sellainen joukko tavaramerkkejä, että miehen elokuvista ei voi erehtyä. Oikeuttaisikohan tämä nostamaan Koivusalon peräti auteuriksi (huh!)? Hän on vähän kuin elokuvamaailmaan rellestämään päässyt ITE-taiteilija. Ja kaikkihan tietävät, ettei ITE-taiteilijoita voi mennä sydämettömästi haukkumaan. Itsehän he ovat tiensä valinneet ja laittaneet kunnolla oman taidekouluja käymättömän persoonansa taiteeseensa.
Elokuvan musiikista on vaikea olla pitämättä. Mutkikkaita ja hankalia nousuja ja laskuja sisältävät kappaleet esitetään mitä hienoimmalla ammattitaidolla. Tosin, kun elokuvan pääparin olettaisi esittävän biiseistä isoimman osan, näin ei kuitenkaan käy. Koivusalo & hänen apulaisohjaaja-laulunkirjoittajakumppani-puolisonsa Susanna Palin ovat ilmeisesti halunneet pelata varman päälle ja antaneet isoimman osan leffan lauluista Anneli Saariston ja Vesa-Matti Loirin tulkittaviksi. Tilanne on vähän sama kuin Laulavissa sadepisaroissa sateeseen olisi päästetty laulamaan Gene Kellyn sijasta Donald O’Connor. Sitä paitsi Koivusalo ei selvästikään ole halunnut tinkiä yhtään siitä ilosta, että on saanut Saariston elokuvaansa. Vaikka laulaja onkin maamme parhaimmistoa, leffasta olisi hyvin voinut tiputtaa pois pari hänen esittämäänsä kappaletta. Näin vältettäisiin turtumisen tunne, joka alkaa saavuttaa katsojaa mahd. hiukan leffan puolivälin jälkeen.
Kirjoittajana Koivusalo taitaa huumorin. Sitä löytyy sopivasti kauppias-Verneristä, mistä kiitos kuuluu tietysti myös Vesku Loirille. Häntä katsellessa tulee mieleen Alec Guinness Tähtien sodassa. Hyvä näyttelijä saa kankeankin tekstin lentämään. Sama pätee ratkihauskan isäntäroolinsa jälleen kerran tekevään Esko Nikkariin. Elokuvan naisilla on hankalampaa. Esimerkiksi Helena Vierikko on rooliinsa kaikin puolin omituinen valinta muuten kuin sukunimensä vuoksi. Jos kerran kirkkoherraksi on nimetty Vesa Vierikko, tottahan hänen tyttärenään pitää olla Helena Vierikko? Siis siitä huolimatta, ettei neitokaiselta ole filmille tallentunut kuin pari-kolme ilmettä.
Paikalliselle elokuvakeskukselle Kaksipäisen kotkan varjossa on hyvä mainos keskinkertaisesta dramaturgiasta huolimatta. Puvustus, lavastus ja teknisempi puoli vaikuttavat laadukkailta. Leffaa varten rakennettu kaupunkilavaste lienee Suomen suurimpia ellei peräti suurin. (Ja se oli vaikuttava myös luonnossa.) Aitojakin miljöitä elokuvaa varten on käytetty (mm. paikallinen kirkko) ja tietysti leffassa vilisee paikallisia avustajia ja teatteripuolen taitureita (esim. pienen puheroolin vankina tekevä Vesa ”Beatle” Haltsonen) uskomaton määrä tunnetumpien kasvojen joukossa. Yleisesti ottaen Kaksipäisen kotkan varjossa on musiikillisesti ja osittain visuaalisestikin vakuuttava raina, josta varmasti edes kaikki muidenkin Koivusalo-leffojen fanit pitävät. Muita voi piristää sanomalla, että ainakin tässä tapahtuu enemmän kuin Sibeliuksessa, vaikka musiikki vie mukanaan lähinnä vain päähenkilöitä ja statistit jäävät jähmeähköksi massaksi heidän ympärilleen.
Pisteet:
Arvosteltu: 02.09.2005
Katsottu: Teatterissa
