On olemassa elokuvia, jotka kyseenalaistavat lahjakkaasti ylimaallisella sieluttomuudellaan koko elävän kuvan mielekkyyden taiteenlajina. Koko kansan auteurin Timo Koivusalon megalomaaninen selluloidipäästö Kaksipäisen kotkan varjossa toimii tästä malliesimerkkinä. Niin tunnetusti korkealentoisista Pekoista kun kulttuurihistoriamme suurmiesten pompööseistä elämänkerroista tunettu Tuttu juttu-mies on tällä kertaa tuonut iloksemme musikaalisen epookin viime vuosisadan alun sortovuosilta, jolloin Suomi-neito taisteli itsenäisyytensä puolesta keisarillisen Venäjän esivaltaa vastaan. Ja kun mukaan lyödään näyttelijäkaarti aina Mikko Leppilammen ja Helena Vierikon kaltaisista noviiseista Vesa-Matti Loirin ja Esko Nikkarin (RIP) tapaisiin vanhoihin konkareihin niin kansan syvät rivithän taputtavat karvaisia kätösiään Koivusalon kaltaisen popul…aarikulttuurin ammattiosaajan edessä.
Olen vakaasti sitä mieltä että onnistuakseen hyvällä elokuvalla on oltava punaisena lankana selkeä ja vakuuttava viesti ja sen on tehtävä lähtemätön ja kouraiseva vaikutus katsojaan. Koivusalo onnistuu näistä ainakin jälkimmäisessä erinomaisesti sillä ensi reaktio spektaakkelin jälkeen on hämmennys. Kaksipäisen kotkan varjossa kun sattuu olemaan uskomattoman pinnallinen, infantiili, absurdi ja perverssi kasa sekalaisia otoksia joita ei edes yritetä loogisesti draaman keinoin sitoa johdonmukaiseksi elokuvalliseksi kokonaisuudeksi. ”Käsikirjoitus” yrittää lyödä yhteen kasaan kansallishenkisen runoilijan (Mikko Leppilampi) nousun Suomen kansan messiaaksi, muutaman rakkaustarinan sekä rillumarei-traditiolle kumartavan leppoisan kansanomaisen musikaalin joka on kuorrutettu avoimella venäläisvihan lietsonnalla sekä pieruhuumorilla. Tässä vaiheessa jo pitäisi hälytyskellojen soida vähääkään kriittisemmän kaukosäätimen kuluttajan päässä. Ja jäävuoren huippuna Timo Koivusalo, tuo Porin toiseksi paras lahja maailmalle (heti Dingon jälkeen), on oman käden oikeudella ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut teoksen sekä säveltänyt siihen myös musiikin.
On olemassa mestarillisia elokuvantekijöitä. Valitettavasti Timo Koivusalo ei heihin lukeudu. Tästä toimikoon todisteena KKV joka on dramaturgialtaan yhtä luonteva kuin Pävi Räsänen pornomessuilla. Mielettömiä leikkausvirheitä sekä suoranaisia juoniaukkoja vilisevät kohtaukset vyöryvät kankaalle ilman sen kummempaa rytmitystä koska elokuvan punainen lanka ei todellakaan selviä kaivelemallakaan: ehkä totuus piilee jossain hävyttömästi Disneytä plagioivien tragikoomisten musikaalinumeroiden (jazzia 1900-luvulla?!) takana. Ehkä ei. Venäläiset miehittäjät kuvataan raakalaismaisina raiskaajina joita vastaan iloinen ja rahvaanomainen Suomen kansa käy yhtenä rintamana (ironista kyllä, tekeleen huonoista Suomi-Filmeistä kopioituun ”tematiikkaan” suhteuttaen yllättävänkin sosialistinen ajatus).
Toki löytyy myös intellektuellin edustajia, esimerkkinä Mikko Leppilammen patsastelema runoilija joka latelee käsittämättömiä pseudofilosofioita vähintään yhtä pökkelölle Eloveena-tytölleen (Helena Vierikko). Siinä vasta valkokangaspari, joiden kohtaamisessa on samaa sensuellia vetovoimaa kuin Bilteman akkuporakonekuvastossa. Jonkinlaisina pelastusrenkaina kaiken kaaoksen keskellä löytyvät Loirin sinänsä raflaava roolisuoritus huolestuttavia navanalus-ja viinaviisauksia laukovana Vernerinä sekä kuvassa vilahtavat veteraanit Paavo Liski sekä Esko Nikkari: on sääli, että molempien hienojen teatteriveteraanien joutsenlauluksi valkokankaalla jäi Koivusalon teoksen kaltainen muotopuolisuus. Lapinlahden Linnnut-diggarina piristi myös nähdä Tapio Liinoja, joka saa parhaansa irti paperinmakuisesta venäläisroiston roolistaan.
On vaikea ymmärtää millaisille ihmisille Koivusalo elokuviaan tekee. On myös vaikeaa ymmärtää (ja vielä vaikeampaa hyväksyä) se että moisille mielipuolisille latteuksille löytyy Suomen kokoisesta valtiosta myös rahoittajia. Oli onni että satuin tutustumaan teokseen juuri tipattoman tammikuun aikana sillä muuten käsi olisi väkisinkin hamunnut Dalwhinnietä epäsäännöllisin väliajoin. Siinä missä Aki Kaurismäki värittää koskettavalla humanismillaan omaa Suomi-kuvaansa, Koivusalo levittää banaalia ja ennen kaikkea katsojan älykkyyttä arrogantisti aliarvioivaa populismia omansa päälle. Siksi suomalaisena elokuvan ystävänä olenkin suuresti harmissani, jos maasta, jossa on edellä mainitun Kaurismäen kaltaisia elävän kuvan suvereeneja osaajia, joku saa negatiivisen kuvan tutustumalla Timo Koivusalon kaltaisen ruotsinlaivalla itseoppineen (!) viihteen monitoimimiehen toilailuhiin elävän kuvan saralla. Siinä missä Hitlerin Saksa tai Kim Jong-Ilin Pohjois-Korea, Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjolla on pelottava osoitus siitä mitä yksi mies voi saada aikaan.
