Elefanttimies
Keskiarvo
Arvostelut (7): 
Pikatuomiot (141): 
Oma pikatuomio
- Alkuperäinen nimi:
- The Elephant Man
- Tuotantovuosi:
- 1980
- Ohjaajat:
- David Lynch
- Pääosissa:
- Anne Bancroft, Anthony Hopkins, Freddie Jones, John Gielgud, John Hurt, Wendy Hiller
- Maat:
- USA , Iso-Britannia
- Pituus:
- 124 min
- Genret:
- Draama
Hän oli hirvittävällä tavalla epämuodostunut ja pystyi tienaamaan laihan elantonsa vain esittelemällä hirvittävyyttään. Sellaisissa oloissa asui John Merrick (Hurt) kun tohtori Frederick Treves (Hopkins) löysi hänet. Merrickin epämuodostuminen herättää hänen kiinnostuksensa ja vastoin ennakkoluulojaan Merrick osoittaa olevansa erittäin älykäs ihminen joka on pysynyt järkevänä ja ystävällisenä huonosta kohtelusta ja hirvittävästä ulkomuodostaan huolimatta. Silti on ironista miettiä oliko Merrick koskaan sen enempää kuin omituinen luonnonoikku, vaikka saikin sairaalassa ollessaan nauttia hyvästä kohtelusta ja elämän hymystä.
David Lynchin aivorusentajien joukossa Elefanttimies on suoraviivainen ja helppotajuinen, mutta silti lynchiläisen omalaatuinen. Hirviömäisyyden tutkielma esittää 'tavalliset ihmiset' hyvin epäedullisessa valossa kun taas hirviömäinen Merrick on puhtaasti parasta mitä ihmisissä on.
Hopkins tekee tasaisen varmaa työtä Trevesinä ja John Hurtin suoritus kärsineenä Merrickinä on hienoa katseltavaa ja meikki ei ole ollenkaan epäuskottava. Yhdennäköisyys Joseph Merrickin (Elefanttimiehen oikea etunimi oli Joseph) on täydellinen ja katseessa on älyä ja selkeä tietoisuus ympäristöstä. Freddie Jones tämän 'omistajana' on taas se todellinen hirviö tässä elokuvassa Tunteeton raakimus jonka vähäinen äly kelpaa vain riistämään ja pettämään.
Lyhyesti sanoen Elefanttimies on loistava elokuva ja jotain sen laadusta kertoo se että Allekirjoittanut ei nähnyt sitä kunnolla kyynelistä johtuen.
Kaunis.
Pisteet:
Arvosteltu: 24.07.2008
Katsottu: Kotona
"People are frightened by what they don't understand."
Ollaan 1800-luvun Lontoossa. Muuan herra Bytes kiertlee friikkisirkuksissa "aarteensa" John Merrickin eli elefanttimiehen kanssa. Merrick kärsii synnynnäisestä sairaudesta, jossa hänen keho on kasvaimilla ja ruumiinosat ovat pahasti turvonneita ja hänen toinen kätensä on täysin käyttökelvoton. Bytes on julma ja erittäin ahne ja hän kohtelee Merrickiä kuin maapallon alhaisinta ja niljakkainta olentoa, eikä tunne minkään näköistä vääryyttä teoistaan. Bytes tienaa rahaa näyttämällä tätä "friikkiä" yleisölle, jotka haluavat tuntea hyytävän kauhun väreet. Yleisö halveksuu Merrickiä, eivätkä hekään anna hänelle minkään näköistä arvostusta tai positiivista huomiota. Asiat muuttuvat kun tohtori Frederick Treves näkee Merrickin ja vaatii Bytesilta saada tutkia Merrickiä. Vasta Trevesin väliintulon jälkeen ihmiset oppivat huomaamaan, että Merrickin karmivan ulkokuoren alta paljastuu älykäs ja lempeä ihminen, joka ei ulkonäkönsä lisäksi omaa mitään eläimellistä. Todellisuudessa vaikuttaa lopulta siltä, että Bytes on lähimpänä jonkin eläinkunnan edustajan tasoa, eikä suinkaan Merrick.
David Lynch, tuo nykyaikaisen surrealismin merkittävin nimi ja allekirjoittaneelle paras elossa oleva ohjaaja osoitti toisella pitkällä elokuvallaan, Elefanttimiehellä, ettei häntä tule aliarvioida kun puhutaan kauniista, koskettavasta ja ennen kaikkea kypsästä elokuvasta. Elefanttimies on sanan mukaisesti uskomaton elokuva. Sen mustavalkoinen kuvaus ja loistelias musiikki kumpuavat haikuutta ja suru tulee raavaammallakin miehellä hyvin äkkiä puseroon. Elefanttimies ei suinkaan ole Lynchin paras elokuva, mutta siitä huolimatta se lähentelee täydellisyyden rajoja.
Tositapahtumiin perustuva tarina on kuvattu upeasti 1800-lukulaista tyyliä jäljitellen ja Lynch heittelee tavaramerkkejään katsojan ihmeteltäväksi useampiakin kappaleita. Teollisuusmelua on taustalla suurimman osan elokuvan kestosta, tyyliteltyä ja jopa kaunista savua, unenomainen kerrontatyyli ja outoja ihmisiä. Mitä muuta Lynch-leffalta voi odottaa? Likaiset jalkakäytävät ja ainiaan savuavat tehdaspiiput kuvaavat ihmismielen suvaitsemattomuutta ja maailman likaisuutta, harmautta ja kylmyyttä erinomaisesti. Eli symboliikkaa on luvassa suurin määrin, kuten kaikissa muissakin Lynch-leffoissa. Vaikka Elefanttimiehellä on jopa selkeä loppu ja alku, eikä se sisällä mitään yliluonnollista tai surrealistista, Lynchin kädenjäljen tunnistaa kuitenkin helposti.
Ennen Elefanttimiestä Lynch oli tehnyt vain yhden kokopitkän elokuvan, Eraserheadin, joten oli jopa melkoinen riski antaa näin suuri hanke Lynchin harteille. Mel Brooksin ansiosta Lynch sai toteuttaa Elefanttimiehen itsensä näköiseksi ja käytössäkin oli huomattava määrä valuuttaa verrattuna muihin Lynchin tekeleisiin. Elefanttimies ponnautti Lynchin suuren maailman tietoisuuteen, ja Lynch sai tunnustusta muun muassa parhaan ohjaajan oscar-ehdokkuudella. Toistaiseksi Lynch on saanut kyseisen ehdokkuuden vain kolmesti, seuraavan kerran kuusi vuotta myöhemmin Blue Velvetillä (jota tällä hetkellä henkilökohtaisesti pidän parhaana Lynch-elokuvana) ja myöhemmin vuoden 2001 Mulholland Drivella. Elefanttimies on siitä erikoinen Lynch-leffa, että se sai lähes koko maailman kriitikot ja vieläpä yleisön puolelleen. Onkin huutava vääryys, ettei Elefanttimies kahdeksasta oscar-ehdokkuudestaan huolimatta voittanut yhtään oscar-pystiä. Robert Redfordin debyyttiohjaus Tavallisia ihmisiä voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin tuolloin, johon Mel Brooks totesi osuvasti suurin piirtein näin: "Vuosien saatossa Tavallisia ihmisiä tulee olemaan vain visailukysymys, kun taas Elefanttimies tullaan muistamaan aina."
Elefanttimies on elokuvallinen merkkiteos, joka on klassikkoasemansa ja 8 Oscar-ehdokkuuttaan ansainnut paremmin kuin hyvin, vaikka myös voittoja olisi kaivattu. Lynchin ohjaus on varmaa kuin peruskallio, näyttelytyö on loistavaa, musiikki ja kuvaus ovat esimerkillisen loisteliaita. Loppupeleissä en Elefanttimiehestä keksi ainuttakaan pahaa sanaa ja eiköhän sekin jo kerro jotain.
Elefanttimies on mestariohjaaja David Lynchin kypsin elokuva ja kenties kaunein ja koskettavin elokuva, jonka olen ikinä nähnyt. Elefanttimies on näin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin epä-lynchmäinen, mutta siitä huolimatta uskomattoman kaunis ja tyystin ajaton elokuva, jonka varmistaa mestarillisesti toteutettu mustavalkokuvaus. Värillisenä Elefanttimiestä ei voisi kuvitellakaan, silloin ei sen visuaalisuus pääsisi ollenkaan oikeuksiinsa. Yksi aikamme upeimmista elokuvista, joka tulee säilöä tuleville sukupolville, jotta hekin näkisivät jotain tavattoman kaunista kaikessa rumuudessaan ja synkkyydessään. Ihan koko perheen elokuva Elefanttimies ei ole, muttei kuitenkaan sisällä esimerkiksi Lost Highwayn tapaan paljon seksiä, verta, väkivaltaa ja kauhuelementtejä. Elefanttimies on monenmoisia tunteita ja suuria ajatuksia herättävä todellinen mestariteos, joka tulisi vähintään jokaisen erilaisuutta vieroksuvan ihmisen ja todellisen elokuvataiteen ystävän nähdä.
Näin 26 vuotta Elefanttimiehen valmistumisen jälkeen voin todeta, että se vain paranee vanhetessaan ja on yhä edelleen ja tulee aina olemaan ajankohtainen.
"I am not an animal! I am a human being! I...am...a man!"
nimimerkki: The Wolf
Pisteet:
Arvosteltu: 20.09.2006
Katsottu: DVD
1800-luvun Lontoo. Elefanttimieheksi kutsuttu John Merrick kiertelee sirkuksia, jossa häntä näytetään yleisölle, joka kummastelee hänen ulkomuotoaan. Merrick näyttää epämuodostuneelta hirviöltä ja hänen ilkeä ja ahne isäntänsä Bytes ei auta hänen piinaansa ollenkaan. Anthony Hopkinsin esittämä kirurgi Frederik Treves näkee hänet sirkuksessa ja kiinnostuu hänestä. Hän ottaa Merrickin sairaalaan tutkittavaksi ja saa pian nähdä, että Merrick on erittäin ystävällinen, sivistynyt, kohtelias ja sisältä kaunis mies. Kuitenkin, Elefanttimiehen tuskat eivät näe vielä loppua, sillä ulkopuoliset palavat halusta käyttää halvasti hyväkseen hänen erilaisuuttaan ja vahingoittaa häntä. Jos tämä kuulostaa koskettavalta ja kamalalta, niin sitä se on.
Elefanttimies perustuu tositarinaan miehestä, joka sai pelkkää paskaa päällensä pelkän ulkomuotonsa vuoksi. Tämän elokuvan nähtyäsi tulet vakuuttuneeksi siitä, että maailma on pohjimmiltaan kylmä paikka, sillä ilkeyttä ja suvaitsemattomuutta on aina ollut paljon. Viktoriaanisen ajan Lontoo on kuvattu mustavalkoisena, mikä oli loistava ratkaisu, sillä näin tulee vaikutelma pimeästä, kurjasta maailmankolkasta. En voisi kuvitella Elefanttimiehen synkkää tarinaa väreillä kuvattuna. Vuonna 1980 julkaistiin monia hienoja elokuvia, kuten Hohto ja Kuin raivo härkä, mutta tämä saattaa olla minun valintani kyseisen vuoden parhaimmaksi elokuvaksi.
Näyttelijäsuorituksista sen verran, että Anthony Hopkins tekee perusvarmaa työtä tohtori Trevesinä ja Anne Bancroft (mm. Miehuuskoe) kannattaa myös bongata. John Hurt tekee kuitenkin koko sopan mahtavimman roolisuorituksen. Hurt sai Oscar-ehdokkuuden ja olisi ehkä ansainnut voiton, mutta ei viitsi noita asioita miettiä, kun tietää että hän on aivan säkenöivä roolissaan. Elokuva loppuu surullisesti ja loppuratkaisun myötä Hurtin Elefanttimies varmistaa vielä paikkansa katsojan sydämessä. Runsaasti nenäliinoja kului, kun Merrickin koettelemuksia tuli seurattua.
Suosittelen Elefanttimiestä lämpimästi, vaikka kyseessä onkin hyvin surullinen tarina. David Lynchiä pidin jo ennen tätä mestarina, sillä esim. Mulholland Drive on visuaalisessa kauneudessaan ja mystisyydessään ehkä kaikkien aikojen lempielokuvani. Televisiosarja Twin Peaks on toinen mestariteos, jota ihailen suuresti. Kuitenkin, pidin häntä pelkkänä outouden maestrona, mutta kun näin Elefanttimiehen, niin huomasin, että hän osaa tehdä myös selvemmän tarinan, joka on myös uskomattoman koskettava. Kun listataan kaikkien aikojen ohjaajia, niin jo pelkästään tämän vuoksi Lynch on vahvasti korkealla. Elefanttimies ei ole teknillisesti täydellinen elokuva, mutta elokuvan aiheuttaman massiivisen tunnevyöryn vuoksi viisi kuulaakin tuntuu liian vähäiseltä. Mikään elokuva tai mikään ikinä filmille laitettu tarina ei ole koskettanut minua niin syvästi ja perinpohjaisesti kuin tämä.
nimimerkki: Nelisilmä
Pisteet:
Arvosteltu: 25.02.2005
Katsottu: VHS
Arvostelija
Nelisilmä
Vieras
Elefanttimies on tarina sisäisestä kauneudesta, jota piilee jokaisessa, jopa syntymästään asti hieman elefantilta näyttäneessä miehessä, John Merrickissä (Hurt). Hän on sirkuksia kiertävän miehen elanto, jota esitellään erilaisissa kummajaisnäyttelyissä. Ruman ulkomuotonsa takia Merrickiä kohdellaan kuin eläintä, mutta kun kirurgi Trevers (Hopkins) huomaa tämän erikoisen ilmestyksen, päättää hän sijoittaa Merrickin sairaalaan. Kärsivällisyys tuottaa tulosta, ja Merrickistä tulee esiin aivan uusi ihminen, joka on sivistynyt, taiteellinen, kohtelias ja mukava.
Heti alusta lähtien tulee selväksi, kuka on Merrickin todellinen ystävä ja kuka ei. Elefanttimiehen omistaja taitaa olla se henkilö (Johnin lisäksi), joka muodostuu elokuvan aikana keskeisimmäksi. Tätäkin miestä ymmärtää, kun häneltä viedään elanto, mutta onko oikein tienata rahaa toisen kärsimyksillä? Anthony Hopkinsin roolihahmo puolestaan on kuin laiva, joka kuljettaa kohtauksia eteenpäin. Hopkinsin työskentely on vähäeleistä, mutta tärkeää. Hänen tehtävänsä on jättää suuremmat suoritukset John Hurtille, joka tulkitsee Elefanttimiestä riipaisevasti.
Elokuva on hyvä, jos se antaa mietittävää. Kun Elefanttimiehen tarina on täyttä totta, antaa se mietittävää enemmän kuin elokuva normaalisti. Leffa todistaa, kuinka kurjia ihmiset voivat olla toista kohtaan pelkän ulkonäön tähden, mutta se todistaa myös sen, että on olemassa ihmisiä, jotka auttavat vain auttamisen ilosta, ja on vielä heitäkin, jotka auttavat toista auttaakseen itseään.
Lavasteet ovat aika erikoiset, mutta sopivat tyyliin mainiosti. Elokuva on kuvattu mustavalkoiseksi. Mitään ihmeellistä värittömyys ei tee elokuvanautinnon haitaksi eikä sen puolesta. Hahmoihin on syvennytty ja henkilökuvaus meneekin visuaalisen kerronnan edelle. John Merrick on niin sympaattinen tyyppi, että ei voi kuin toivoa hänen parastaan. Hän aukenee hitaasti, mutta varmasti elokuvan aikana. Lynch tuntee keinot, joilla katsoja saadaan välittämään päähenkilön kohtalosta yhä enemmän ja enemmän minuuttien kuluessa. Kun tuntee ne keinot, voi tehdä hienoa elokuvataidetta, jota myöskin Elefanttimies edustaa.
nimimerkki: Viisas
Pisteet:
Arvosteltu: 27.07.2004
Katsottu: DVD
Monet ovat tätä elokuvaa kehuneet, mutta nyt kun katsoin sen itse niin en oikeen ymmärrä mikä tässä niin erikoisen hyvää olisi pitänyt olla.
Sirkuksen friikkiosastolla esiintyy mies nimeltä Elefanttimies. Hän on erittäin epämuodostunut, ja hänen esiintymistää johtaa tyrannimainen mies. Eräs kirurgi kuulee elefanttimiehestä ja haluaa ottaa tämän omaan tiedemaailmaan esittelykappaleeksi. Entinen "omistaja" ei tietenkään ole tähän muuttoon tyytyväinen, eikä hän suinkaan ole ainoa elefanttimiehen hyväksikäyttäjäksi pyrkijä.
David Lynchin ohjaamaksi elokuvaksi tämä oli yllättävän selkeä, tai ainakin luulin ymmärtäväni mistä oli kyse, päinvastoin kuin joissakin muissa Lynchin elokuvissa. Olihan draama tässä norsumiehessä paikkapaikoin koskettavaa ja herkistävää, mutta ei tässä klassikkoainekisa ole millään tasolla.
Pisteet:
Arvosteltu: 26.10.2003
Katsottu: DVD
Arvostelija
Jaqqe Nakuttaja
Vieras
Elefanttimies on ehdottomasti yksi koskettavimmista elokuvista koskaan ja suuri mestariteos.Se kertoo John Merrickin elämäntarinan, jota ei koskaan pitäisi ihmisten unohtaa.
John Merrick eli siis viktoriaanisen ajan Lontoossa ja kärsi harvinaisesta synnynnäisestä sairaudesta, jossa hänen ruumistaan runtelivat suunnattomat kasvaimet ja kamalan ulkomuodonsa vuoksi hän saikin lempinimen Elefanttimies. Merrick kierteli friikkisirkuksen mukana ja hänen ilkeä isäntänsä Bytes(Freddie Jones) näytti häntä oikeasta rahasummasta kenelle vain halukkaalle.
Mutta kerran kiertelevään sirkukseen eksyi nuori kirurgi Frederick Treves(Anthony Hopkinsin läpimurtorooli), joka kiinnostui hänestä ja otti hänet sairaalaansa tutkittavaksi. Häntä raahataan tieteellisistä tutkimuksista ja seminaareista toiseen, mutta Trevesin tutustuessa paremmin Merrickiin hän saa kirjaimellisesti elämänsä yllätyksen.
Kaamean ulkokuoren alla piileekin hellä ja ystävällinen, jopa sivistynyt mies, joka pitää lukemisesta ja muusta aivan tavallisesta. Treves auttaa sairaalahenkilökuntaakin kohtaamaan ennakkoluulonsa ja huomaavat Merrickin todellisen luonteen. Hän onkin ihminen, eikä umpityhmä eläin.
Elefanttimies on omaperäisenä ohjaajana tunnetun David Lynchin läpimurtohitti John Merrickistä, jonka kolkon kohtalon tuntevat kaikki. Hän sai elämänsä aikana kokea aivan kaameaa kohtelua ja syrjintää, vaikka hän oli lempeä ja hellä mies sisimmässään.
Elokuva poikkeaa toki Lynchin muusta melko "omaperäisestä" materiaalista melko lailla, mutta kaikki tutut elementit hänen elokuvistaan ovat tallella. 1800-luvun Lontoo kuvataan sanoinkuvaamattoman upeassa mustavalkokuvauksessa melko synkäksi paikaksi, jossa on juuri herätty teolliseen vallankumoukseen.
Tähänkin liittyy symboliikkaa: uuden yhteiskunnan yhtenäistyessä ei Merrickin tapaisia "valmistusvirheitä" tai yksilöitä suvaita.
Teos on hyvin intensiivinen ja ennenkaikkea tunteisiin vetoava. Kyynisinkin katsoja purskahtaa itkuun jopa useamman kerran elokuvan aikana katsoessaan avuttomana ruudun toiselta puolen, kuinka kilttiä ja nöyrää miestä nöyryytetään vain hänen erilaisuutensa vuoksi.
Elokuva herättää monia kysymyksiä juuri katsojan itsensä pohdittavaksi, mm. se, että kun Merrick muuttaa sairaalaan asumaan, hänestä tulee julkkis koko Lontoossa ja piakkoin itse asiassa kerää paljon ystäviä seurapiireistä, jotka tuntevat "sääliä" tuota poloista miesparkaa kohtaan.
Onhan Merrickillä toki paremmat elinolosuhteet rikkaiden ystävänä kun sirkusfriikkinä, mutta onko hänen asemansa itse asiassa ollenkaan muuttunut? Onko hän edelleen pelkkä lemmikki ajattelevan ja toimivan ihmisolennon asemasta.
Ehkä Merrick itsekin tajuaa tämän ja päätyy traagiseen ratkaisuun ikimuistoisessa lopussa, joka varmasti avaa kyynelkanavat kaikilla(itse itkin noin tunnin filmin jälkeen!). Platoonin nähtyäni luulin ettei Adagio from Stringsiä, yhtä maailman kauneimmista kappaleista voisi käyttää elokuvassa paremmin mutta olin väärässä, niin väärässä ja iloinen siitä.
Elokuva on ennen kaikkea myöskin lahjakkaiden brittinäyttelijöiden juhlaa. Anthony Hopkins yllättää taatusti nuorena kirurgina, joka yrittää luoda itselleen maailmankuvaa kaiken myllerryksen keskellä. John Gielgud suorastaan hehkuu auktoriteettia tiukkana ylilääkärinä ja myös sairaanhoitajien näyttelijät hoitavat työnsä mallikelpoisesti.
Myös Freddie Jones tekee loistavan työn Merrickin ahneena "omistajana" joka oikeastaan muistuttaa jossain määrin Hopkinsin kunnianhimoista kirurgia: kummatkin haluavat tuoda Merrickin esille(hänen omaa tahtoaan kysymättä) mutta eri syistä Trevesin halutessa tieteen edistymistä(tai julkisuutta) ja Bytesin motiivina ollessa raha.
Mutta shown varastaa aivan totaalisesti tietenkin John Hurt tunnistamattomaksi maskeerattuna Merrickinä, jonka roolityö lähtee suoraan sydämmestä. Ei sitä voi kuvailla, katsokaa itse. Vaikka Oscarin tuona vuotena saikin suosikkini Robert De Niro, olisin kyllä tässä tapauksessa vienyt pystin Atlannin toiselle puolelle.
Lisäksi täytyy mainita lyhyen mutta erinomaisen työn tekevä Kenny Baker kääpiönä, joka auttaa friikkikavereidensa kanssa Merrickin pakoon sirkuksesta. Hänen sanansa Merrickille jäävät ikuisesti katsojan mieleen:"Hyvää onnea.Kuka sitä tarvitseekaan meitä enemmän?" (Baker oli myös R2-D2!)
Elefanttimies on siis liikuttava tarina yhden miehen unohtumattomasta kohtalosta. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta täytyy kyllä myöntää, että kun paskiaiset käyvät kiusaamassa kilttiä Merrickiä vain hänen ulkomuotonsa vuoksi, tekisi mieli hypätä elokuvaan ja antaa korstoille sakinhivutusta.
Elokuva on nimittäin siten rakennettu mielestäni loistavasti, että kun elokuva alkaa, katsojakin saattaa tuntea pientä kammoa Elefanttimiestä kohtaan. Mutta kun opimme tuntemaan hänet paremmin, huomaamme hänen kadonnenn ja tilalle ilmestyneen John Merrickin, ihanan miehen, jolla olisi kaikki edellytykset vihata kylmää ja paskaa maailmaa mihin hän on syntynyt, mutta silti yrittää hymyillä kaikille.
Siksi hänen traaginen ratkaisunsa lopussa onkin todella liikuttava. Elefanttimies on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimpia elokuvia ja pitäisi katsoa pelkästään siksi, että oppisi ihmisen olevan todella ilkeä ja paskamainen, mutta syvällä pinnan alla piilee hyvyys.
Löysin tämän elokuvan onneksi Gigantin ale-lokerosta, mutta olisin valmis maksamaan tästä täyden hinnan. Unohda kaikki Hollywood krääsä ja katso tämä. Et tule pettymään.
Pisteet:
Arvosteltu: 15.07.2003
Katsottu: DVD
John Merrickin (Hurt) kasvot ovat lapsuudesta asti olleet rujot, ja hän on elänyt hylkiönä kiertelevässä sirkuksessa juoppohullun omistuksessa. Vasta Tri Frederick Trevesin (Hopkins) pelastaessa hänet porukka alkaa vähitellen tajuta, että elefantin näköisen miehen alla asuukin herkkä ja älykäs heppu.
Elefanttimies on Viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuva tositarina John Merrickin elämästä. Yllättävää kyllä, filmatisointi onnistuu välttämään liian pateettisuuden ja peräti koskettaa katsojaa. Tällaisia stoorejahan on maailmassa reippaasti, eli leffan uskottavuus on kiinni pitkälti ohjaajasta.
Narujenvetelijänä toimii punaisten verhojen äijä, David Lynch. Tosin nyt ei ohjaajalle ominaista tummanpunaista ole luvassa, sillä pläjäys on mustavalkoinen. Lynch kuitenkin ottaa mustan ja valkoisen kontrastista taidokkaasti kaiken irti säilyttäen samalla kuvassaan karun, painajaismaisen fiiliksen. Visuaalisesti jälki on siis erittäin bueno.
Hurt on uskottava elefanttimies (eikä pelkästään maskin takia), ja muukin kasti toimii. Jones (rainassa Bytes) ja Hopkins tulkitsevat hyvin toistensa vastakohtia - jotka kuitenkin ovat tahtomattaan jossakin määrin samalla viivalla. Musiikki on loppuun asti tunnelmallista, etenkin loppukohtauksessa sen merkitys korostuu.
Nytkin on havaittavissa on loppujen lopuksi ne Lynchin sormenjäljet: painostava fiilis, ahtaat unijaksot, hieno musiikki ja kaiken rumuuden alla piilevä kauneus. Elefanttimies on epäilemättä aina ajankohtainen elokuva, ja vieläpä harvinaisen taidokkaasti toteutettu sellainen. Moni kakku päältä kaunis, ja toisinpäin. Sniff.
Pisteet:
Arvosteltu: 20.06.2003
Katsottu: DVD
