John Merrickin (Hurt) kasvot ovat lapsuudesta asti olleet rujot, ja hän on elänyt hylkiönä kiertelevässä sirkuksessa juoppohullun omistuksessa. Vasta Tri Frederick Trevesin (Hopkins) pelastaessa hänet porukka alkaa vähitellen tajuta, että elefantin näköisen miehen alla asuukin herkkä ja älykäs heppu.
Elefanttimies on Viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuva tositarina John Merrickin elämästä. Yllättävää kyllä, filmatisointi onnistuu välttämään liian pateettisuuden ja peräti koskettaa katsojaa. Tällaisia stoorejahan on maailmassa reippaasti, eli leffan uskottavuus on kiinni pitkälti ohjaajasta.
Narujenvetelijänä toimii punaisten verhojen äijä, David Lynch. Tosin nyt ei ohjaajalle ominaista tummanpunaista ole luvassa, sillä pläjäys on mustavalkoinen. Lynch kuitenkin ottaa mustan ja valkoisen kontrastista taidokkaasti kaiken irti säilyttäen samalla kuvassaan karun, painajaismaisen fiiliksen. Visuaalisesti jälki on siis erittäin bueno.
Hurt on uskottava elefanttimies (eikä pelkästään maskin takia), ja muukin kasti toimii. Jones (rainassa Bytes) ja Hopkins tulkitsevat hyvin toistensa vastakohtia – jotka kuitenkin ovat tahtomattaan jossakin määrin samalla viivalla. Musiikki on loppuun asti tunnelmallista, etenkin loppukohtauksessa sen merkitys korostuu.
Nytkin on havaittavissa on loppujen lopuksi ne Lynchin sormenjäljet: painostava fiilis, ahtaat unijaksot, hieno musiikki ja kaiken rumuuden alla piilevä kauneus. Elefanttimies on epäilemättä aina ajankohtainen elokuva, ja vieläpä harvinaisen taidokkaasti toteutettu sellainen. Moni kakku päältä kaunis, ja toisinpäin. Sniff.
