Crash (2004)

Ennakkoon Crash oli Million Dollar Babyn käsikirjoituksen myötä hämärästä Hollykylän kermaan pompanneen Paul Haggisin (toim.huom. Haggishan on ollut mm. luomassa sarjaa nimeltä Walker Texasista, joten turha puhua hämärästä pomppaamisesta!) tuotos, jota muutama hyvinkin luotettava taho vertasi mm. loistokkaan Magnolia-draaman pelkäksi wannabe-versioksi. Elokuvaksi, jonka voima oli enemmänkin hypetyksessä kuin todellisessa sisällössä.

Kuin uhmaten saamiaan kommentteja Haggis nappasi lukuisien elokuvapalkintojen lisäksi Oscar-pystin vuoden parhaasta elokuvasta ja jätti ennakkosuosikkina olleet "homocowboyt" lassoilemaan rannalle. On turha sanoa, etteikö voitto olisi ollut iso yllätys ja haiskahti pahasti siltä, että lopulta konservatiivisuus voitti ja käänsi voiton perinteikkäimmän ja perusvarmemman draaman voitoksi. Siltä se siis haiskahti. Varsinkin kun tuona väsymyksen täyttämänä Oscar-aamuna selaili kerta toisensa jälkeen leffan castingia: Sandra Bullock, Matt Dillon, Ludacris, Jennifer Esposito, Thandie Newton… hei kamoon, ei tällaisella joukolla oikeasti tehdä hyvää leffaa!

Niin. Se kommentti oli silloin. Se oli pelkkä typerä ennakkoluulo, omiin tottumuksiin nähden yllättäviltä tuntuvista osatekijöistä koottu ja hataralla pohjalla oleva oletus, joka johtaa ihmisiä monesti harhaan. Aivan samanlainen oletus kuin nekin, jotka johtavat ihmisen rasistisuuteen ja hyvinkin provokatiivisiin rotuennakkoluuloihin. Allekirjoittanut ei varmasti ole paras henkilö kertomaan tähän väliin mitään saarnaavaa rasisminvastaisuuspuhetta (joten moista ei tulekaan), mutta kyllä Crash sanomineen hiljaiseksi veti. Todellakin. Joka suunnalta pursuava ja aivan erilaisista ihmisistä, erilaisista oloista kumpuavien asenteiden kohtaaminen kaksituntisessa loistodraamassa pistää hiljaiseksi. Lie ehkä väärin väittää, että ihminen olisi niin tyhmä, että tarvitsisi megabudjetin hiottua leffaa ymmärtääkseen jotakin näinkin perinteistä, mutta toisaalta Crashin kaltaisia ajatuksia herättäviä, mutta ei kuitenkaan aiheellaan suoranaisesti saarnaavia, elokuvia tarvitaan. Niissä on sitä voimaa ja säteilyä, mitä elokuva parhaimmillaan voi katsojalle tarjota.

Kuten varmaan edellinen kappale jo kertoi, Crash on nyt nähty. Ja kovastihan ne lukuisien ihmiskohtaloiden summautumat mielessä vieläkin kummittelevat. Elokuva on kauniisti esiin soljuvasta introsta lähtien silkkaa mannaa leffailijalle ja tarinankuljetus heittää pari niin onnistunutta kuperkeikkaa, että ohjaaja/käsikirjoittaja Haggisin voi todella sanoa ansainneen palkintonsa. Ja mitä Magnolia-vertailuihin tulee, niin uskallan kaikkia soraääniä (lue alta toki Pingutyypin hieman erilainen mielipide) vastaan sanoa, että Crash on jopa parempi. Se häviää paperilla Magnolian tähtisikermälle, mutta (kuten näin ohi aiheen liukuvana vertauskuvana voidaan todeta) eipä käynnissä olevissa futiksen MM-kisoissakaan paremmuutta mitata paperilta, vaan itse esitysten ja tulosten perusteella. Ja Crash on häikäisevä (joskin sitä on toki Magnoliakin).

Jos Andersonin Magnolia esitti loistodraaman teemalla "Things happen" ja antoi sattumien vyöryä pienten ihmisten ylitse valloittavasti, niin Crash tekee kyllä saman (siinä mielessä vertaus hyväksyttäneen), mutta nyt kaikkia pienistä sattumista koostuvia käänteitä kutoo yhteen tiukka teema: suhtautuminen rasismiin. Things happen and everybody got opinions about rasism. Elokuva esittelee alle kaksituntisen kestonsa aikana huimalla tahdilla täydellisen erilaisia yhtä epätäydellisiä ihmisiä omien aatteidensa sokaisemina. Jokainen heistä on yhtä oikeassa. Jokainen on yhtä vähän väärässä. Kysymysmerkkejä ilmaan nostattavia näkökulmia tulvii törkeästi käyttäytyvästä valkoisesta poliisista (Oscar-ehdokkuuden kalastanut Dillon) tai korkean asemaan kohonneesta mustasta ohjaajasta (Terrence Howard) pikkupuotia pitävään persialaiseen perheeseen saakka. Lisäksi oman äänensä saavat kuuluviin mm. Sandra Bullockin tiukasti tiuskiva porvarisnainen sekä Don Cheadlen varmasti tulkitsema itseensä eristäytynyt poliisi.

On upea nähdä, että Haggis on saanut käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan käännettyä heikoimman lenkkinsä vahvimmaksi. Näyttelijät tosiaan briljeeraavat ja esimerkiksi allekirjoittaneen pitäisi pyytää virallisesti Thandie Newtonista MI:2:n perusteella sanomiaan kommentteja anteeksi. Kovin itkuinenhan Thandien ruutuaika on, mutta törkeästi kohdellun naisen osa vaatiikin moista. Vastaavasti virallista ihmetystä Oscar-ehdokkuudellaan aiheuttanut Dillon on vahva tasapainoillessaan kärsivänä poliisina, joka lopulta purkaa kaiken vihansa, paineensa ja ajan tuomat pettymyksensä rasistisena käytöksenä. Don Cheadle pitkälti vetää koko juttua eteenpäin ja pysyy silti taustalla niin huolestuneena kuin mitä murhatutkimusten ja velipoikansa sekoilujen keskellä pitää ollakin. Varsinainen jättiyllättäjä on Michael Pena tulkitessaan ehkäpä leffan tunteikkainta roolia. Sama yllätyksen leima pätee myös Ryan Philippeen, jonka moni tunnisti ennen Crashia vain siksi teinikauhuleffassa hölmöilleeksi jätkäksi tai Reese Witherspoonin puolisoksi. Nyt hänen rasismia vastustavasta nuoresta poliisihahmostaan kasvaa leffan yllätyksellisin tekijä.

Näyttelijöistä, ja etenkin heille tarkasti viilatuista hahmoista, voisi jorista vaikka kuinka pitkään. Voisi mainita kuinka upeasti slummissa kasvaneen isän ja pienen viisivuotiaan keskustelu näkymättömästä suojaviitasta uppoaa katsojiin olematta silti mitenkään kaavaillun siirappinen. Voisi sanoa paremmin räppärinä tunnetun Ludacrisin yllättävän mm. tunnelmaa sopivissa kohdissa keventävällä suorituksellaan. Tai vaikka vain hehkuttaa kohtauksia, joissa lähes varmasti kuolemaan tuomittu hahmo onnistuukin astelemaan takaisin elävien kirjoihin, kun taas toisaalla käänteet rysähtävät kuin autot kolarissa. Ja peltiähän (lue: ihmisiä) siinä silloin ruttaantuu.

Okei, hyvin pieniä miinuksiakin löytyy. Sandra Bullock ei vieläkään onnistu vakuuttamaan, toisaalta hänen Jean Cabot -hahmonsa on yksi tarinan epäolennaisimmista. Se on vain yksi korsi tuulessa heiluvien korsien joukossa, eikä pellon heinä taitu, vaikka yksi heinä katkeaisikin. Sitä paitsi ajatusta syntyy oman elämäntilanteensa sokaisemasta hahmosta näinkin, joten valitukseen ei todellakaan ole aihetta. Sama yhtälö pätee myös aina yhtä pökkelömäiseen Brendan Fraseriin, joka on… no niin, johan se tuli sanottua: höpsön pökkelö. Onneksi itse tarina hurmaa niin, että pari pientä miinusta voidaan pyyhkiä kokonaan pois.

Crashin kruunaa loppu, joka vastoin kaikkea aiemmin nähtyä ei rysähdäkään kasvoille kuin kolarin lennättämä tuulilasi, vaan päättää kaiken… sanoja on hankala keksiä… "oikealla tavalla" lienevät oikeat sanat. Kamera liukuu pois kauniisiin yömaisemiin, Maybe Tomorrow soi ja tavallaan jo nähty toistuu. Aivan niin kuin se toistuu oikeastikin. Elämä jatkuu, pelti ryskyy, ihminen pysyy ihmisenä ja sitä kautta rotuennakkoluulot pysyvät olemassa. Niin se vain on. Hienoa kuitenkin, että Crashin kaltainen viihdyttävä draamapaketti jaksaa lätkäistä näinkin arkaluontoisen asian pöydälle ja tekee sen näinkin upeasti sekä keskustelua herättävän kärjistävästi.

Siispä, vastoin kaikkia epäreilujakin ennakko-odotuksia: 5/5

Pisteet:
Arvosteltu: 14.06.2006
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
703 arvostelua

Crash kertoo Los Angelesin asukkaiden elämästä kahden vuorokauden aikana. Elokuva kertoo ihmisistä, joilla on ennakkoluuloja erilaisia ihmisiä kohtaan ja sen seurauksista. Vajaan kahden tunnin aikana tutustumme Lähi-idästä tulleeseen perheeseen, latinalaisamerikkalaista syntyperää olevaan mieheen, kahteen mustaihoiseen nuorisorikolliseen, mustaihoiseen poliisiin ja moniin muihin mielenkiintoisiin ihmisiin.

Elokuva muistuttaa kerrontatyyliltään aika paljon vuonna 1999 valmistunutta Magnoliaa. Mutta tämäkin on erittäin hieno elokuva huolimatta yhtäläisyyksistä Magnolian kanssa. Crashissa on episodimainen kerronta toteutettu erittäin loistavasti. Kaikkia elokuvan henkilöitä yhdistävät erilaiset ennakkoluulot. Tässä näkyy hyvin, ettei ainoastaan valkoiset tunne ennakkoluuloja muita ihmisryhmiä kohtaan. Esimerkiksi musta nuorisorikollinen ei pidä valkoihoisista ja Lähi-idästä kotoisin oleva heppu epäilee, että latinalaisamerikkalaista alkuperää oleva tyyppi ei ole korjannut hänen ovensa lukkoa ja rahastaa häntä tyhjästä. Ihmiset myös pelkäävät toisiaan. Muun muassa musta mies joutuu vaimoineen valkoisen poliisin nöyryyttämäksi, muttei uskalla tehdä mitään. Muutenkin Crash näyttää amerikkalaisen yhteiskunnan pimeitä puolia. Paitsi, että ennakkoluulot ovat syvät, niin aseet ovat myös tulleet osaksi arkipäivää. Jo viisivuotias pikkulapsi tuntee pyssyn ominaisuudet. Tosin erilaiset ennakkoluulot ovat elokuvan pääaihe. Crash kertoo katsojalleen paljon, muttei kuitenkaan syyllisty saarnaamiseen eikä provosointiin, mikä onkin oikeastaan hyvä asia. Tämä elokuva jää kyllä katsojan mieleen ja pistää hänet ajattelemaan. Elokuvan tunnelma on myös hieno. Elokuva on kohtuullisen synkkä, eikä tämä ole mikään kovin iloinen leffa. Elokuvan onnistuu olemaan jossain määrin koskettava ja paikoitellen on myös humoristinen. Kaikille elokuvan henkilöille tapahtuu asioita, jotka muuttavat heitä.

Myös tämän leffan ohjaaja ja käsikirjoittaja Paul Haggis on tehnyt hyvää työtä tämän kanssa. Haggis on käsikirjoittanut muun muassa Clint Eastwoodin ohjaaman Million Dollar Babyn. Jo siinä voidaan nähdä miehen taidot käsikirjoittajana. Crash on Haggisin ensimmäinen valkokangaselokuva. Haggisin käsikirjoitus on todella onnistunut. Myös elokuvan hahmot on toteutettu todella hyvin ja niihin kykenee jonkin verran tutustumaankin huolimatta leffan sangen lyhyestä pituudesta ja hahmojen suuresta määrästä. Tosin olisi Crash voinut olla hieman pitempikin. Tällaista hyvin tehtyä draamaa katsoisi useamminkin. Myös musiikkivalinnat ovat erittäin onnistuneitta. Crashilla on kyllä mahdollisuuksia kohota jonkinlaiseksi klassikoksi. Tätä voin kyllä suositella kaikille hyvien elokuvien ystäville. Crash on todella hieno elokuva. Ei tämä turhan takia ole IMDb:n TOP-listoilla 75. paras elokuva.

Pisteet:
Arvosteltu: 02.03.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Ville
Tähtääjä
474 arvostelua

Los Angelesissa kuhisee eri kansallisuuksia, joita kaikkia tuntuisivat rassaavan tavalla tai toisella ennakkoluulot. Ihmiset luulevat tuntevansa itsensä, mutta kas - heillä ei ole aavistustakaan... mistään. Nykymaailmassa meno on niinkin kylmäkiskoista, että törmäämme toisiin ihmisiin ihan vain tunteaksemme jotain. Hyi häpeä. Monitaituriksi kehutun Paul Haggisin uutukainen Crash kertoo tarinan, jossa on tusinoittain ihmisiä, ongelmia ja jännästi yhteen nivoutuvia juonikuvioita. Irc-slangia siteeraten: WANHA!

Kyseessä olisi varmaankin ollut loistoleffa, jos se olisi ilmestynyt reippaat viisi vuotta sitten - ennen koko episodielokuvien buumia ja etenkin tajunnanräjäyttävän kaunista Magnoliaa, josta Crash lainaa häiritsevän häpeilemättä keskeisimmät kerronnalliset keinonsa. Viimeistään lopun pohdiskelevan slovariosuuden ja häikäisevien sääolojen aikana päässä alkaa pyöriä, kenen leffaa Haggis oikein luulee ohjaavansa. Käsikirjoitus sisältää hienoja oivalluksia, mutta kokonaisuus sortuu paikoitellen alleviivaavaan toistamiseen.

Rainan positiivisin yllätys on Matt Dillon. Miehen roolihahmo ei poikkea muista varsinaisesti edukseen, mutta häiskä osoittautuu yllättävän hyväksi tulkitsijaksi. Paikoitellen pinnalliseksi jäävän henkilögallerian heikoin lenkki puolestaan on Sandra Bullock, jonka "valitan kaikille koska oon niin yksin"-suoritus ei vain kanna. Ja hei, sen hahmon ainoa hieno kohtaushan oli pöllitty suoraan Driving Miss Daisysta. Hyi! Haggisin ylidramaattinen score oksettaa enemmän kuin häiskän mukaan nimetty sisälmyssoppa, mutta biisivalinnoissa on kuitenkin muutama helmi. Stereophonicsien komea Maybe Tomorrow kruunaa lopputekstit nätisti.

Tuntuu tavallaan oudolta antaa Crashin kaltaiselle elokuvalle "vain" 3 kuulaa, mutta suhteutettuna genrensä muihin edustajiin se tuntuu irvokkaan halvalta kopiolta. Kauniisti kuvattua, kärjisteltyä rotusryrjintää Los Angelesissa voinee kuitenkin katsella kertakäyttödraamana, mikäli parempaa ei tarjolla ole.

Pisteet:
Arvosteltu: 12.09.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Pingutyyppi
Käyttäjä
210 arvostelua

Million dollar Babyn käsikirjoittajan Paul Haggisin toinen suurempi ohjaus Crash on Magnolian tyylinen tarina erilaisista ihmisista joiden tarinat yhdistyvät elokuvassa.

Kaksi mustaa pikku rikollista (Ludcaris ja Larenz Tate) varastavat piirisyyttäjä Rick Cabotin (Brendan Fraser) ja hänen vaimonsa Jeanin (Sandra Bullock) auton. Samaan aikaan poliisikaksikko Ryan (loistava Matt Dillon) ja nuori Thomas Hansen (Ryan Philippe) pysäyttävät ratsiassa auton. Kyseisen auton omistama pariskunta (Terence Howard ja Thandie Newton) ovat hieman peloissaan Ryanin käytöksestä. Lisäksi elokuva kuvaa pientä persialaisten pitävää sekatavarakaupaa, jonne on vaikea saada asetta. Etsivä Graham Watersilla (Don Cheadle) on myös huolia enemmän kuin tarpeeksi. Ennen pitkää nämä henkilöhahmot kohtaavat elokuvassa.

Crash on todella hyvä ja koskettava elokuva. Elokuvassa yhdistyy pelkoa, rasismiaja anteeksiantoa. Paul Haggisin ohjaama ja kirjoittama tarina oli hyvin tehty. Yhden kolarin takana voi olla useamman ihmisen tarina.

Matt Dillon tekee uransa vahvimman roolisuorituksen Ryanina. Terence Howard oli toinen, joka tekee todella vahvan roolin. Brendan Fraser tekee hänkin hyvän roolin vakavassa elokuvassa. Muutkin näyttelijät Ryan Philippe, Don Cheadle, Sandra Bullock, William Fichtner ja Ludcaris täydentävät loistavasti tätä elokuvaa.

Crashia voi suositella hyvien elokuvien ystäville milloin tahansa. Veikkaan, että Crash tulee olemaan vahvana Oscar-ehdokkaana tänä vuonna.

nimimerkki: andy

Pisteet:
Arvosteltu: 10.09.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

andy
Käyttäjä
304 arvostelua