Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskimmäisen osan filmatisointi ei vakuuta. Yllätyksellisen tehokas ja jännittävä ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, loi odotuksen jatkosta, jota Tyttö joka leikki tulella ei täytä. Ohjaajan ja käsikirjoittajan vaihtuminen tuottaa sekavan ja yliyrittämiseen kompastuvan trillerin, joka jättää hölmistyneen olon.
Ohjaus muistuttaa paikoin vasta koulun penkiltä päässeen opiskelijan tekemää TV-elokuvaa. Elokuva on keskitason perusjännäri, vailla varsinaista taiteellista visiota. Tämä toki varmasti on ollut tarkoituskin, onhan kyseessä nimenomaan Stieg Larssonin tarinan kuvitus, ei niinkään kenenkään elokuvaohjaajan teos sinänsä. Viihdearvo kuitenkin kärsii huomattavasti irrallisten juonenpätkien koskaan nivoutumatta kestäväksi punaiseksi langaksi. Toisaalta tämä saattaa saada ärsyyntyneen katsojan tarttumaan kirjaan, mikä on aina hyvä asia.
Lisbeth Salanderin (Noomi Rapace) viettämä hiljaiselo päättyy hänen huomatessaan olevansa etsintäkuulutettuna useista murhista epäiltynä. Edellisistä seikkailuista tuttu toimittaja Mikael Blomkvist (Michael Nyqvist) tiimiytyy Lisbethin kanssa ja taas juostaan ja kaahataan kilpaa, tapellaan, nuuskitaan ja paljastellaan vanhoja ja uusia salaisuuksia vaaran alati hengittäessä niskaan.
Elokuvan reiluun parituntiseen kestoon on täytynyt ahtaa niin paljon sivujuonteita ja -hahmoja, että tunnesidettä henkilöihin ei ehdi syntyä. Syvyyttä ei löydy, samastumispinta jää olemattomaksi. Olisiko Lisbeth ymmärrettävä vain olosuhteidensa viattomana uhrina, jonka mesominen on kaikkinensa oikeutettua?
Tyttö joka leikki tulella ei ole huono, mutta ei kovin hyväkään. Keskitasoa siis. Kolmososa on kaikesta huolimatta nähtävä. Yleisö on toki lippuluukulta löytynyt, mutta melko varmasti monen suusta on näytöksen jälkeen päässyt sanat: ”Ei tuo nyt niin hyvä ollu ku se eka.”
