Tässä pitkästä aikaa pieni katsaus viime aikojen elokuvakatseluihin, joiden muistan tapahtuneen. Useimmat näistä ovat uusintakatseluja, jotkut eivät ole.

Midnight Cowboy
Amerikkalaisen elokuvan koko historiassa minulle kaikkein kiehtovimpia teoksia ovat 60- ja 70-luvuilla tuotetut, silloiseen nykyhetkeen sijoittuvat suurkaupunkielämän kurjempaa puolta kuvaavat tarinat. Oli kyse sitten törky-Harrin tyylisestä väkivaltarallista tai masentavasta huumehelvetistä, kaikki kelpaa, ja mitä inhorealistisempi, sen parempi. Keskiyön cowboy on tämäntyylisen elokuvan suuri klassikko ja lähestulkoon voimakkainta draamaa, mitä filmille on onnistuttu pusertamaan. Nilsson Schmilssonin laulaman täydellisen tunnaribiisin tahdeilla käynnistyvä kertomus imaisee mukaansa eikä hellitä missään vaiheessa. Jon Voight antaa parastaan uransa merkittävämmässä roolissa, ja Dustin Hoffman on yhtä täydellisen uskottava kuin aina, hikoillessaan, yskiessään ja näyttäen siltä, että hän voi heittää veivinsä hetkenä minä hyvänsä.

Aikansa teknisten rajoitusten vuoksi kaupungin melu peittää ajoittain dialogin alleen, minkä vuoksi tekstitystä lainkaan sisältämättömän version seuraaminen oli hankalaa ja jotkut vuorosanat joutuu kuuntelemaan pariin kertaan. Tämä yleinen ongelma on ainoa, ja hyvin pieni, särö muutoin täydellisessä elokuvakokemuksessa. Tämä mestarillisesti ohjattu, unijaksoja ja takaumia karuun todellisuuteen yhdistelevä teos tulee vierailemaan meikäläisen bluureisoittimessa useaan kertaan.

Midnight Express
Kahdesta absoluuttisen taivaallisen loistavasta “keskiyöelokuvasta” myöhempi ja vieläkin likaisempi ja lohduttomampi Keskiyön pikajuna oli ensimmäisellä katselullani loistava, mutta toisella se lensi pikajunan lailla suurimpien suosikkiteosteni joukkoon – enkä välitä perkelettäkään siitä, kuinka “vääränlaisen kuvan se antaa turkkilaisista vankiloista”. Tämä ei ole dokumentti. Sen sijaan tämä on uskomattoman tehokas, koko kehossa väristyksiä aiheuttava kokemus, jonka tuntee pitkään katselun päätyttyä. Musiikkilegenda Giorgio Moroder onnistui luomaan elokuvalle mahdollisesti kaikkien aikojen tyylikkäimmän tunnussävelmän muutoinkin loistavan soundtrackin pääteokseksi. Linnareissua edeltävä harhailu Istanbulissa on musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistelmän suurta juhlaa. En rehellisesti sanottuna mitään muuta elokuvaa katsoessani ole kokenut yhtä vahvaa jännitystä.

City on Fire
Useita vuosia sitten kammottavalla laadulla youtubesta katselemani Hong Kong -toiminnan tärkeimpiin teoksiin kuuluva legendaarinen elokuva löysi tiensä vihdoin ja viimein omaan hyllyyni, ja sain nähdä sen korkealla laadulla. Ultraväkivaltaisen tyyliralli Full Contactin kaltaisen hulluttelun sijaan mestariohjaaja Ringo Lam hoiti City on Firen hieman hillitymmällä otteella, mutta on aivan turha kuvitella sen vähentävän toimintakohtausten musertavaa voimaa. Elokuva tunnetaan erinomaisen laatunsa lisäksi myös siitä, että joku Quentin otti siitä vaikutteita kopio sitä säälimättä. Rakastan edelleen Reservoir Dogsia, mutta silti…

The Wild Bunch
Sam Peckinpah on amerikkalaisista ohjaajista itselleni ykkönen. Tämä tosiasia varmistui viime aikoina uusintakatsellessani hänen teoksiaan. Jumalainen Straw Dogs ja sanoinkuvaamaton Bring Me the Head of Alfredo Garcia ovat edelleen ne suurimmat suosikkini, mutta Hurjan joukon aivan liian monta vuotta vaatinut uusintakatselu muistutti, että silläkin on paljon muutakin annettavaa kuin elokuvahistorian kohokohtiin lukeutuva lopun verilöyly, joka on vielä tänäkin päivänä käsittämättömän raju. Aivan kertakaikkisen käsittämättömän raju.

Lawrence of Arabia
Kaikkien aikojen komeimpiin kolossaalisen mittasuhteen visuaalisiin spektaakkeleihin kuuluva sotaseikkailu on tekniseltä toteutukseltaan moitteeton. En kuitenkaan tällä toisellakaan katselukerralla saanut ihan kaikkea irti sen tarinasta, joka on lähes pelkkää seuraavien taistelujen suunnittelua ja valmistelua ilman sen suurempaa inhimillisyyttä. Arabian Lawrence on kylmä ja tunteeton elokuva kahteen muuhun katselemaani massiviseen David Lean-teokseen, Kwai-jokeen ja Zhivagoon verrattuna. Tästä huolimatta taistelut ja rymistelyt iskevät äärimmäisen kovaa aina tapahtuessaan, ja vähän mitäänsanomattomammat hetket unohtuvat mielestä samantien.

The Mummy ja The Mummy Returns
Ai katos, joku on taas tehnyt uuden “The Mummy” -nimisen elokuvan vuonna 2026. Onpa hienoa. Nämä toimintarallit kuitenkin katselin ennen kuin moisesta oli minkäänlaista mainintaa ihan vain, koska mieli teki. Monin paikoin liiankin lapselliseksi yltyvän höperöhuumorin ylitarjonnasta huolimatta nämä Stephen Sommersin ohjailemat rytinärallit tarjoavat hupia koko rahan edestä, eikä kunnon jännitykseltäkään täysin onnistuta välttymään.

Fright Night
Mitäänsanomatonta 80-luvun kauhuroskaa. Mitään muuta en kyllä odottanutkaan. Ainoa mieleenpainuva hetki tässä on pikainen lähikuva päähenkilön Casio-kellosta, joka muistuttaa omaani.

Flashdance
Tämä taisi olla viimeinen elokuva, jonka ehdin katsomaan Xboxin uskomattoman mahtavasta vuokraelokuvavalikoimasta ennen sen masentavaa, kuvottavaa sulkeutumista. Kyseisen palvelun päättyminen vaikutti voimakkaasti haluuni katsella elokuvia mistään muualta kuin omasta lättykokoelmastani. Niin tai näin, Flashdance on aivan loistava 80-luvun elokuva, joka ei yhtään tämän 80-lukulaisemmaksi voisi mennä. Monin tavoin tämä ei juurikaan eroa Saturday Night Feveristä – elokuvasta, josta useimmille ihmisille tulee mieleen hillitön, hulvaton diskossa heiluminen ja hauskanpito, mutta josta pinnan alle vähänkin kurkistaessa löytyy ihan aidosti syvällinen draama. Ja onhan se Irene Caran laulama tunnusbiisi aikansa parhaita pop-jyriä. Aiemmin mainittu mestari Moroder taas asialla. Leffan ainoa suurempi synti onkin sen biisin soittaminen heti alussa, ennen kuin mitään on edes ehtinyt tapahtua. Tämä valitettavasti vähentää biisin voimakasta sanomaa sillä hetkellä, kun se kuuluu toisen kerran.

Chattahoochee
Oldman ja Hopper mielisairaalassa. Mukavan midnightexpressämäistä tunnelmaa sisältävä voimakas kertomus huipputason roolisuorituksilla.

Caligula
Yli kymmenen vuotta tämänkin kokonaiseen uusintakatseluun meni, mutta hyväksi historialliseksi spektaakkeliksi ei tämä moraalittomuuden multihuipentuma ole muuttunut. Kritiikkini on sama kuin aikanaa vanhan tykin puolella: jos kerran verellä aletaan löträämään, niin enemmän tappamista ruutuun, jumankauta. On alusta asti selvää, että tämä elokuva ei tule vakuuttamaan taidokkaalla tarinankerronnallaan, joten exploitaationuppi olisi pitänyt myös väkivallan määrässä kääntää yhteentoista. Helen Mirren on kuitenkin aivan loistava syy tämän törkyilyn katsomiseen, ja väkivaltakin – silloin kun sitä vihdoin tapahtuu – on herkullista.

Ironmaster
Todella, todella monta vuotta katselua odottanut DVD olisi saanut jäädä katsomatta, enkä olisi menettänyt mitään. Italialaista pelleilyroskaa, jossa tapahtuu jotain aina silloin tällöin, ja toisinaan jotain muuta. Kuraa. Ainoa huomion arvoinen seikka tässä oli, että huolimatta vähäisestä kokemuksestani italoroskan parissa onnistuin jopa tunnistamaan tästä yhden näyttelijän. Sen, joka oli myös Cannibal Feroxissa. Senkin vain siksi, että katselin molemmat lähiaikoina. Ferox oli kuitenkin mielestäni paljon parempi kuin aiemmilla katselukerroilla.

Pekko Aikamiespojan poikamiesaika
Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa katselemani Pekko-elokuva ei komediaksi ole erityisen hauska, mutta se on lämminhenkinen ja mukava katsella. En yrittämälläkään onnistunut keksimään tästä elokuvasta mitään syytä inhota sitä. Se on vain liian sympaattinen. Jope Ruonansuun mukanaolosta plussat, vaikka “aattelepa ite, ihan omalle kohdalle” -toistaminen meni vähän enemmän kuin hieman yli.

Noin neljän vuoden tauon jälkeen aion vihdoinkin puhua jälleen “viimeisimmistä” levyhankinnoista – eli tässä tapauksessa kesästä 2020 eteenpäin. Erityispainotus on kotimaisella tuotannolla sekä vinyylilevyillä, koska seedeitä on tullut aivan liian monta mainittavaksi.

Sleepy Sleepers:
“Sinulle äiti” (1975): Ostin ensimmäiset liipparilevyni jo yhdeksän vuotta sitten (Metsäratio & Levyraati -tuplapakkaus), mutta en innostunut niistä silloin ja ne jäivät vuosien ajaksi vähälle kuuntelulle. Syynä on se, että minulla oli hyvin pitkä periodi jonka aikana en juuri arvostanut huumorimusiikkia. Joskus vuoden 22 aikana tähän tuli kuitenkin muutos, kun päätin kuunnella striimipalvelusta liippareiden Sinulle äiti -debyyttialbumin. Tämä kuuntelu muutti kaiken ja yhtye on siitä asti ollut helposti kolmen eniten kuuntelemani joukossa. Debyyttialbumina tämä on yksi kovimmista koskaan ja sisältää sopivassa suhteessa erinomaisia biisejä sekä järjetöntä hulluttelua. Uriah Heep -parodia “Pihipoika” on parhaita esimerkkejä yhtyeen hävyttömämmästä osastosta, kun taas vaikkapa kovia kokevasta miehestä kertova “Väinö” edustaa sliipareita parhaimmillaan. Kaikenlaista ryönää sekaisin heittelevä kollaasimainen kansikuva viimeistelee viihdyttävän paketin sekä edestä että takaa. Tämä on yksi LP-kokoelmani helmistä, mutta Mato Valtosen (erittäin mielenkiintoisessa) muistelmakirjassa on maininta avattavista kansista, eikä tässä meikäläisen painoksessa mitään sellaista valitettavasti ole. Jos jollakin on tietämystä avattavista kansista, niin kertokaa toki.

“Takaisin karjalaan” (1977): Kolmas sliippari-LP tarjoaa mieletöntä sekoilua 50-luvun rokkia että ajankohtaista punk-henkeä yhdistelemällä. Karjalan palauttamiseen liittyvät vaatimukset levy-yhtiö enimmäkseen sensuroi, mutta ei tätä albumia voi liiallisesta siisteydestä silti syyttää. Soundien rosoisuus, hullut ideat, Heinäsirkan hullut laulusuoritukset ja spontaani ilmaisu tekevät tästä albumista todellisen kokemuksen, jolta en ole juuri lainkaan kuunnellut yksittäisiä biisejä, vaan aina koko teoksen yhtenä pötkönä. Sinulle äidin tavoin yksi kokoelmani tärkeimmistä palasista, erityisesti sisällä olevan kuvakollaasi- ja tekijätietolapun vuoksi.

“In the Rio”, “Voikkaa ja huikkaa” sekä “Turakaisten paratiisi”: Kolme 80-luvun sliippari-LP:tä. Uuden innostuksen myötä olen alkanut pitää “Levyraatia” suorastaan mestariteoksena, ja “In the Rio” jatkaa sen linjaa huikeilla biiseillä ja hauskoilla väliörvellyksillä. Siinä on myös niin paljon viihdyttävää kuvamateriaalia bändin sponsoreilla rahoitetulta Rion matkalta, että LP:n omistaminen on suorastaan siunaus. Kouluaiheinen “Voikkaa ja huikkaa” sekä käyttämästäni striimipalvelusta löytymätön “Turakaisten paratiisi” täydentävät tämänhetkisen Sleepy Sleepers -vinyylilevyjen kokoelman, joka toivottavasti tulee vielä kasvamaan. Erityisesti himoitsen mestarillista The Mopott Show’ta.

Lisäksi käytettynä CD:nä löytyi kakkosalbumi “Livet I Bordell”. Yhtyeen itsensä mielestä tässä oli välityön makua, ja sanoituksetkin piti tehdä uusiksi viime hetkellä, mutta meikäläiselle maistuu oikein hyvin. Aivan päätöntä hulluttelua. Tällä albumilla päästeli höyryjä mm. rumpali-vokalistina toiminut Markus Heikkerö. Hän soitti aikoinaan myös Haikara -progebändissä, jonka kahden ensimmäisen albumin uusintapainokset ostin myös muutama vuosi sitten. Käykääpä myös tsekkaamassa miehen kuvataidetta.

500 KG Lihaa:
“Akvaario” (1988): Erikoisella nimellä varustettu orkesteri on jokseenkin outo tapaus suomirockin maailmassa. Enimmäkseen vanhoista runoista sanoituksensa poimivan bändin musiikki kuulostaa ihastuttavan kaoottiselta, vaikka siinä ei juuri huudeta ja räyhätä. Mariitta Kuulan vaikeasti kuvailtava laulutyyli on näillä vanhemmilla levyillä varmasti joillekin liikaa (minkä ymmärrän oikein hyvin), mutta itse olen suuri fani ja arvostan sitä, että kukaan tietämäni laulaja ei kuulosta edes etäisesti samankaltaiselta. Muutama vuosi myöhemmin soolouralle lähtenyt lauluntekijä on mielestäni yksi maamme parhaista, ja erityisesti “Valo ota vastaan” -albumi ysäriltä on todella koukuttavaa kamaa.
500 kilossa mukana alusta asti oli myös Röyhkän Kauko, yksi pitkäaikaisista suosikkiartisteistani. Akvaario -LP:n lisäksi myös kaksi CD:tä bändiltä olen onnistunut hankkimaan: vanhoja äänityksiä sisältävä kokoelma, sekä vuoden 2007 “paluulevy” “Nuori mies”, joka taitaa olla yhtyettä parhaimmillaan.

Noitalinna Huraa!
“Kalan silmä” (1988) + koko tuotanto: Tässä on yksi niistä lukuisista kymmenistä kotimaisista artisteista, joiden nimi on ollut tuttu jo ties kuinka kauan, mutta joita vasta striimipalvelun aktiivikäytön myötä tajusin alkaa kuuntelemaan. Laitoin yhtyeen kaikki neljä pitkäsoittoa putkeen soimaan ja se oli menoa sitten. Ensimmäinen albumi oli vahva näyttö heidän voittamattomasta omaperäisyydestään, mutta “Kalan silmällä” mennään todella vahvasti mestariteososaston puolelle. Rokille epätyypillinen soitinvalikoima, satukirjamaiset sanoitukset ja studiotaialla huippuunsa hiotun viimeistelyn välttäminen tekevät yhtyeen musiikista aivan vastustamatonta. Bändin jäsenistä kukaan ei varmaan pärjäisi television pinnallisissa laulukilpailuissa, ja sekin vain lisää viehtätystä.
Kalan silmä -vinyylilevy sekä pitkän tauon jälkeen levytetty vuoden 2017 EP olivat hyvä alku, mutta jokainen hetki ilman yhtyeen muuta tuotantoa levymuodossa oli tuskaa. Muutama kuukausi myöhemmin onneksi sain hankittua kaikki neljä pitkäsoittoa sekä läjän bonusraitoja yhteen paketoivan CD-kokoelman – ja sain huokaista helpotuksesta. Suoratoistossa minua jatkuvasti ahdistaa se, että mikä tahansa materiaali voi hetkenä minä hyvänsä poistua valikoimista mistä syystä tahansa.

Dingo:
“Kerjäläisten valtakunta” ja “Pyhä Klaani” (1985-86): Ennen sitä kohtalokasta hetkeä jolloin päätin kuunnella Dingon kolme ensimmäistä albumia putkeen, suhtautumiseni yhtyettä kohtaan oli välinpitämätöntä. Tiedän mistä se johtui: Nahkatakkisesta tytöstä ja Autiotalosta, yhtyeen suurimpiin kuuluvista hiteistä, joita olen aina pitänyt ja joita edelleen pidän melko kehnoina. Jos olisin kuullut Pyhä klaani -albumin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, olisin ollut Dingo-fani jo kaksikymmentä vuotta. Tuolla kolmannella pitkäsoitollaan bändin sävellysten, sanoitusten ja esitysten taso nousi aivan huikean korkealle, ja se on täynnä absoluuttisen mahtavia biisejä. Kaksi aiempaa eivät kuitenkaan kovin vahvasti kalpene sen rinnalla, sillä paljon hyvää niiltäkin löytyy. Valtakunnalta löytyvä Kirjoitan on mestariteos, ja debyyttialbumi on enimmäkseen varsin vahva kokonaisuus. Upean kolmosalbumin jälkeen Dingo poistui levytyskuvoista Neumannin jatkaessa sooloartistina, mutta pitkän tauon jälkeen tehty “Via Finlandia” on mielestäni erinomainen tuotos, jonka ehdottomasti ostaisin, jos näkisin. Dingo rokkaa.

22-Pistepirkko:
(1989 – 2022) Tämäkin yhtye oli noin kahden vuosikymmenen ajan minulle vain nimeltään tuttu, kunnes sattumalta “erehdyin” kuuntelemaan heitä etsiessäni sopivia keikkoja joilla käväistä. Laitoin “Big Lupu” -albumin avausraidan soimaan ja parikymmentä sekuntia myöhemmin olin yhtyeen fani. Äärimmäisen omaperäistä musiikkia erikoisilla vokaaleilla, sirkusmaisilla urkusoundeilla ja usein kunnon autotallirockin hengessä. Ysärin ja kakstuhattaluvun vaihteessa bändi kokeili konemaisempaa ilmaisua, ja sekin toimi pirun hyvin. Näin vahvasta tuotannosta on hankala poimia suosikkia, mutta Big Lupu on itseäni eniten koukuttanut albumi ja sen avausraita lienee edelleen kaikkein kiehtovin. Käväisin myös heidän keikallaan, ja kivaa oli.

Mikko Alatalo – “Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin)” sekä “Eläimiä suomalaismetsissä” (1980-81): edellä mainittu on erikoinen livelevy, jolla ei ole aiemmilta levyiltä tuttuja hittejä, vaan ainutlaatuisia huumori- ja yhteiskuntakritiikkiralleja sekä muutama Alatalolle harvinainen lainabiisi. Jälkimmäisenä mainittu puolestaan on artistin ensimmäinen (muttei viimeinen) lapsille ja lapsenmielisille suunnattu albumi, ja meno on sen mukaista. Biisejä ovat mm. Nakke Nakuttaja, Reijo Rotta, Mummoni ja moukarinheitto sekä hitiksi muodostunut Känkkäränkkä. Eli kovaa kamaa kerrassaan.

Baccara – “Baccara” (1977): espanjalaisten eurodiskokaunottarien debyyttiä myytiin täälläpäin kuulemma aivan perhanasti, mutta silti minulla kesti viisi vuotta vinyylikeräilyä ennen kuin sen ensi kertaa myytävänä näin. Eipä tarvinut ostamista miettiä, sillä tiesin tämän olevan laatutavaraa. Jessöör-megahitin lisäksi ainakin Cara Mia on aivan hyytävän hyvä biisi.

Sabrina – “Sabrina” (1987): kymmenen vuotta myöhemmin debyyttinsä julkaissut italialainen Sabrina on yksi kasarin kovimmista “povipommeista”, ja kansikuva riittikin aivan mainiosti syyksi tämän ostoon. On tällä ihan kivoja biisejäkin, mutta B-puoli kuluu enimmäkseen pöljien coverien merkeissä. Ja nyt ollaan todellakin korkeakulttuurin äärellä, sillä A-puolella on sekä Hot Girl – että Sexy Girl -nimiset biisit.

Lipps Inc. – “Mouth to Mouth” (1980): tämä lätty sisältää tyylikästä kansitaidetta sekä diskoaikakauden suuriin klassikoihin kuuluvan Funkytown -piipitysrallatuksen. Mainio biisi, mutta seuraavana kuultava All Night Dancing on vielä parempi. Tällä on vain neljä pitkää raitaa useamman lyhyen sijaan.

Diana Ross – “Diana” (1980): legendaarisen laulajan itseeni kovimmin kolahtanut albumi on tämä. Chic -mies Nile Rodgersin mukanaolo kuuluu vahvana diskohenkisyytenä, mutta sieluakaan ei unohdettu. Minuutin kestäneen tutkintatyön perusteella tämä näyttäisi olevan artistin viimeinen Motown -yhtiön julkaisu. Kaksi muuta artistin keikkoa on löytynyt myös hyllylle.

Barry Manilow – “Tryin’ to get the Feeling” (1975): Copacabaanoista, Mändeistä ja muista hiteistä tunnetun pianomiehen kolmas albumi on Bärriä melkein barhaimmillaan. Avausraita on suorastaan eeppinen ja kansikuva mitä tyylikkäin. Peräti kolme muuta Manilouta olen samalta kirpparilta löytänyt, mutta en valitettavasti hänen parasta albumia “Even Now”. Sen kun perhana käsiini saisin…

Eiköhän tämä riitä tältä erää. Jatkoa saatta tulla.

(testipostaus)