Louis-Ferdinand Celine: Sota
Vilhelm II: The Kaiser’s Memoirs

Lisää ensimmäistä maailmansotaa, ensimmäinen ranskalaisen rivisotilaan ja jälkimmäinen itsensä Saksan keisarin silmin.

Celinen omaelämänkerrallinen Sota alkaa päähenkilön maatessa vakavasti haavoittuneena omassa verilammikossaan. Celine kärsi tämän tapahtuman johdosta kovista kivuista lopun ikänsä ja vihjaa kirjassaan kärsimyksen yltäneen henkisellekin puolelle. Itse teksti on jälleen taattua itseään, eli Celinen maailma on rintamallakin täynnä paskaa, huoria, parittajia ja kaikenlaisia muita groteskeja yksityiskohtia. Tämän ja ainakin viiden, kuuden Celinen ennestään tuntemattoman valmiin romaanin käsikirjoitukset katosivat sodan jäljiltä ja löydettiin aivan hiljattain, onneksi.

Keisarin muistelot ovat valtava pettymys, jos kaipaa tietoa itse sodasta. Vilhelm II oli vallan kahvassa kolmisenkymmentä vuotta, ja sille välille mahtuu paljon muitakin kiinnostavia tapahtumia, kuten erilaisia skandaaleja sekä diplomaattisten ja taloudellisten olosuhteiden vuosikausia kestänyttä ajatumista kohti räjähdyspistettä. Kirjoittaja on selvästi loukkaantunut ihmisten syyttelyistä ja käykin siksi erityisen tarkkaan läpi sotaan johtaneita konkreettisia syitä aikansa vallan sisäpiiriläisen näkökulmasta.

Muutamista erityisen kiehtovista kohdista mainittakoon keisarin viehtymys assyrologiaan. Aikoinaanhan saksalaiset olivat arkeologian saralla maailman huippua, ja vielä sotaa edeltäneellä ajalla näiden tutkimusryhmät tekivät merkittäviä kaivauksia Mesopotamiassa ja Välimeren maissa. Vilhelm harmitteleekin kirjassaan, ettei suuri yleisö ainakaan kirjoitushetkellä ollut keisarin itsensä tavoin kiinnostunut Lähi-idän muinaiskulttuureista. Tämän voin kyllä itsekin allekirjoittaa, sillä Mesopotamian sivilisaatiot Aleksanteriin asti ovat helposti kaikkein kiehtovinta historiaa.

Toinen huvittava yksityiskohta liittyy jälleen kirjojen väliseen synergiaan. Hindenburg kertoi kouluvuosistaan, kuinka tämä sai mentorikseen ja kollegakseen Von Wittichin, muutamaa vuotta vanhemman vastavalmistuneen pojan. Hindenburg kertoo, kuinka hyvin leikkimielisellä Von Wittichillä oli aina tapana lähteä mukaan lasten lumisotiin sekä toisaalta innostua fyysisesti demonstroimaan historiallisilla tapahtumapaikoilla sattuneita kohtauksia. Myöhemmin kumpikin mies palveli komentajana ja etenivät kenraaliksi asti. Saksalaista huumorintajuttomuutta harmitteleva keisari kertoo kirjassaan, kuinka edelleen valitsi kenraali Von Wittichin henkilökohtaiseksi adjutantikseen. Eli sellainen oli myyttisen Adolf Von Wittichin urakehitys.