Vain neljä päivää AKA Sotilaan balladi (1959)

Oikeastaan näin vain sellaista unta, että katsoin tämän uudestaan, mutta uni itsessään oli niin tarkka ja eloisa, että lasken sen jo ihan konkreettiseksi katsomiseksi.

Elokuvan tarina kertoo venäläisestä sotilaasta, joka saa rintamalta neljä päivää lomaa ja päättää lähteä korjaamaan äitinsä talon vuotavaa kattoa. Kyseessä on siis yhdistelmä romanttista sotadraamaa ja eeppistä road movieta.

Itse asiassa siinä katsoessa tulin samalla huomanneeksi itse leffasta muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita en aiemmin edes tullut miettineeksi. Elokuvan lopussa nuori sotilas esimerkiksi tapaa kotikylässään nuoren plikan, joka nähdään elokuvan introssa kävelemässä vanhaa äitiä vastaan lapsi sylissään. Erotuksena Stalinin ajan elokuviin tässä romantiikka on korostetusti miehen ja naisen välistä eikä jonkinlaista tasa-arvoista toverillista androgyynia rakkautta ja henkilöhahmot korostetusti etnisiä venäläisiä eikä esim. pelkkää työväkeä.

Varsinainen kuvasto se vasta huikeaa onkin. Aljoshan matkan varrella nähdään mm. sateen kastelemia ratapihoja sekä kaiken tuhoava tulipalo. Kuoleman ja tuhon keskellä äitien nähdään huolehtivan lapsistaan ja luonnon käyvän läpi kevään ja kesän kukkeimmillaan. Vuoden kierto onkin tyypillisesti yhdistetty eri kulttuureissa kuolemaan ja jälleensyntymiseen, valon voittoon pimeydestä sekä kosmisen hyvän voittoon pahuudesta. Leijonakuninkaan nähneet varmasti tunnistavat tämän perustroopin.