Hanke etenee. Tällä kertaa katsauksessa ovat Roger Mooren aikakauden Bondit.
Elä ja anna toisen kuolla (1973)
Karibialaisen saarivaltion diktaattori elää kaksoiselämää järjestäytyneen rikollisuuden kihona ja kaavailee romahduttavansa valkoisen sivilisaation huumeiden salakuljetuksella. Pääroistoa esittävä Yaphet Kotto on mielestäni aivan liian sympaattinen ja kiltin oloinen sopiakseen rooliinsa. Roger Moore ei menesty Bondina paljoakaan paremmin. Sliipattu habitus, ilmeetön roolisuoritus ja teennäinen herrasmiesmäisyys saavat Moore-Bondin vaikuttamaan todella tyhjältä ihmiseltä, komealta kuorelta vailla sisäistä elämää.
Elokuvan muistettavimmat hetket perustuvat Karibian eksotiikkaan. (Oletteko muuten huomanneet, kuinka paljon Bondeissa on karnevaalikulkueisiin sijoitettuja takaa-ajoja?) Kovin jännittävinä ei niitäkään voi pitää. Suurkaupunkien slummeihin ja viidakon voodoo-menoihin keskittyvässä estetiikassa on vaikutteita aikanaan suosituista blacksploitaatioelokuvista — olennaisena erona toki se, että päivän pelastaa valkoihoinen englantilainen gentlemanni.
Paul McCartneyn teemakappale menee mielestäni Bond-sarjan parhaimmistoon. Mukana on vähän kaikkea: Let it Ben tyylistä pianomelodiaa, äänekästä hard rockia ja elokuvan miljööseen sopivaa reggae-rytmiä. Komea ja omaperäinen sävellys!
⭐⭐✩✩✩
007 ja kultainen ase (1974)
Bond joutuu vertaisensa palkkatappajan haastamaksi. Konnaa esittää itse Christopher Lee, joten periaatteessa kasassa olisivat ainekset elokuvahistorian suurimman sankarin ja suurimman roiston kohtaamiseen. Käytännössä elokuva on sekava, ja siinä on rinnakkaisena tarinana epäkiinnostava juoni öljykriisistä ja aurinkovoimasta. Mooren tulkitsema Bond ei myöskään vielä vuonna 1974 ollut kohonnut sellaiseksi elämää suuremmaksi hahmoksi, jota Leen kohtaaminen olisi edellyttänyt. Mooresta yritetään rakentaa Conneryn kaltaista karskia machoa, mutta eihän se tietenkään onnistu. Käytännössä Lee varastaakin koko elokuvan.
Mukana on myös todella nolo kamppailulajikohtaus. Moore ei missään vaiheessa ollut kauhean uskottava toimintakohtauksissa, ja itseään puolta nuorempien aasialaisten akrobaattien keskellä hän näyttää tavallistakin raihnaammalta. Pienenä valopilkkuna mainittakoon Hervé Villechaizen tulkitsema lyhytkasvuinen kätyri. Myös Hongkongin hämärille kujille ja bordelleihin sijoittuvat noir-henkiset kohtaukset ovat tunnelmallisia.
⭐½✩✩✩
007 rakastettuni (1977)
Tässä elokuvassa Moore alkoi vihdoin löytää omaa ekologista lokeroaan Bond-saagan ekosysteemissä. Meininki on entistä humoristisempaa, ja Mooren tulkitsema sulavan hyväkäytöksinen Bond sopii asetelmaan hyvin. Hän on straight man absurdissa agenttimaailmassa.
Rakastettuni oli elokuva, jossa Mooren Bond-elokuvien maailma alkoi lopullisesti irrottautua Conneryn ajoista ja rakentua selvästi omaksi kokonaisuudekseen. Tarinassa mm. esitellään toistuvat hahmot Rautahammas ja kenraali Gogol. Varsinkin Gogol on hyvä hahmo, jonka keskinäiseen kunnioitukseen perustuva kilvoittelu Bondin kanssa ankkuroi tarinan mukavasti kylmän sodan todellisuuteen olematta kuitenkaan liian päiväkohtainen. Pidän Gogolista jopa enemmän kuin Blofeldistä, jonka huipputeknologiset maailmanvalloitushaaveet tapaavat mennä vähän turhan paljon supersankarisarjakuvien puolelle. Myös Q:n ja vimpaimien rooli alkoi 1970-luvun lopulta alkaen selvästi kasvaa.
Monen 1970- ja 1980-luvun Bondin ongelmana oli joka suuntaan rönsyilevä juoni ja aivan liian pitkä kesto, mutta tällä kertaa käsikirjoituskin on napakka ja jännittävä. Positiivista on sekin, että Bond pitkästä aikaa harrastaa ihan oikeaa tiedustelutoimintaa. Liiaksi ei haittaa edes se, että juonen perusidea on toisinto Istanbulista.
⭐⭐⭐✩✩
Kuuraketti (1979)
Umpihölmö avaruusseikkailu, jossa hullu tiedemies kaavailee autioittavansa maapallon ja perustavansa uuden geneettisesti ylivertaisen sivilisaation kiertoradalle. Ei siis olla kovin kaukana Blofeldin ajoista. Blofeld tosin kaipasi mainetta ja mammonaa, kun taas sir Hugo Drax on kajahtanut utopisti. Käytännössä sillä ei ole suurempaa väliä, ja jälleen kerran tarina huipentuu huipputeknologisessa salaisessa tukikohdassa käytävään ammuskeluun värikoodattuihin haalareihin pukeutuneiden sankarien ja pahisten välillä.
Näin Kuuraketin televisiosta joskus teini-ikäisenä ja pidin sitä huonona vitsinä. Nyt nautin sen katsomisesta yllättävän paljon. Positiivinen yllätys oli se, että loppua kohden ylikierroksille ampaisevan elokuvan alussa nähdään aika paljon ihan perusmeininkiä: Bond seikkailee eri puolilla maailmaa, tutkii mysteerejä, hiippailee, tappelee, kaataa naisia, käy kukkotappelua Draxin kanssa ja ylipäätään tekee salaisen agentin toimenkuvaan kuuluvia rutiinihommia. Ei tätä hyväksi elokuvaksi voi sanoa, mutta nautin sen katsomisesta.
⭐⭐½✩✩
Erittäin salainen (1981)
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus nähdään heti alussa: Bond vierailee vaimonsa Teresan haudalla. Jopa Mooren tulkitsemalla antihumanistisella vahanukella on siis muistoja ja tunteita. Varsinainen juoni on kaavamaista perustauhkaa, ja elokuvassa on aivan liian monta talviurheilukohtausta. Elokuva käynnistyy kunnolla vasta, kun Bond pääsee nauttimaan Välimeren kauniista maisemista. Kasaritunnelma on vahva, ja Bondin sporttinen amfibiauto sarjan muistettavimpia ajoneuvoja.
⭐⭐✩✩✩
Octopussy – mustekala (1983)
Ensimmäinen näkemäni Bond-elokuva. Todennäköisesti myös sarjan komediallisin osa. Enimmäkseen huumori toimii hyvin, ja esimerkiksi Bondin käyttämä krokotiilisukellusvene jaksaa naurattaa edelleen. Muutamissa kohdissa Bond itse joutuu kuitenkin naurujen kohteeksi, mikä on mielestäni paha virhe. Se syö uskottavuutta elokuvan päähenkilöltä ja koko sarjalta. On myös tärkeää, että absurdissa tarinassa on jokin kiinnekohta, johon katsoja voi kiinnittyä. Osa vitseistä on sitä paitsi yksinkertaisesti vain todella tyhmiä. Tällä viittaan esimerkiksi kohtauksen, jossa Bond heijaa itseään liaanilla ja päästää Tarzan-huudon. Lopussa Bond pysäyttää aikapommin klovniksi naamioituneena. O tempora, o mores…
Juonta on jälleen kerran liikaa. Elokuvan pääjuoni sijoittuu Intiaan, jossa Bond kohtaa sadistisen afgaaniprinssin ja kohtalokkaan naisen. Sivujuonena nähdään juonitteleva neuvostolainen kenraali Orlov, joka salakuljettaa jalokiviä, yrittää räjäyttää ydinaseen ja haaveilee Euroopan valloittamisesta. Steven Berkoffin ylitulkitsema Orlov lienee huonoimmin näytelty Bond-pahis ikinä.
Intialaisesta miljööstä tykkään. Toisin kuin monessa Bond-elokuvassa, Aasiassa ei pelkästään lyhyesti vierailla vaan se on tarinan päänäyttämö. Suurin osa vitseistäkin on ihan hauskoja.
⭐⭐½✩✩
007 ja kuoleman katse (1985)
Roger Mooren viimeinen Bond. Mies oli 1980-luvun puolivälissä jo aivan liian iäkäs rooliinsa. Hämmentävää nähdä, miten paljon ihminen voi vanheta parissa vuodessa, sillä vielä Mustekalassa Moore selvisi pääosin kunnialla. On kiusallista katsoa, miten eläkeikää lähestyvä pappa kaulailee parikymppisten tyttöjen kanssa. Christopher Walkenin tulkitsema pääroisto on Bond-sarjan latteimpia, enkä muutenkaan keksi elokuvasta hyvää sanottavaa. Grace Jones haaskataan lattean kätyrinaisen roolissa.
⭐✩✩✩✩