Sota-aiheista kirjallisuutta viime aikoina lukiessa tuli mieleen tällaisia juttuja, joista ainakin ensimmäisten osalta aikoinaan kritisoitiin jopa alkuperäistä Länsirintamalta ei mitään uutta -romaania.

Sotaleffoissa ei yleensä näytetä pelastushenkilöstöä toiminnassa tai esimerkiksi muita sotilaita antamassa ensiapua haavoittuneille tovereilleen tai kantamassa näitä turvaan. Sotaleffoissa sotilaat kuolevat yhdestä laakista ja unohdetaan heti silleen. Vankeja ei sotaleffoissa oteta, vaan kaikki tapetaan armottomasti aina ja mieluiten päähän ampumalla.

Todellisuudessa vankeja tulee taisteluissa melkein enemmänkin kuin vainajia. Ludendorffin ja Hindenburgin muistelmissa jopa kerrotaan, kuinka sotilaita jäi toisinaan tahallisesti vangiksi tuhatpäisinä laumoina ihan vain päästäkseen pois rintamalta. Siviilien keskuudessakin sotilaskarkureita kohtaan koettiin yleisesti sympatiaa, eikä näiden pidättämiseksi siksi nähty paljoakaan vaivaa. Sotaleffoissa ei tätä monimutkaista karkuruus-aspektiakaan juuri koskaan käsitellä yhtään.

Pelastuskoiria ei sotaleffoissa milloinkaan nähdä. Ei niitä haavoittuneita nyt sodissakaan ihan summamutikassa etsitä, etenkään kun valon heiluttelu pimeässä houkuttelee yleensä vihollisen ampumaan takaisin. Pelastuskoiratoiminta oli erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaan niin näkyvä ilmiö, että tuohon aikaan virisi keskustelua eläinten palkitsemisesta ihmisille tarkoitetuin urhoollisuusmitalein. Tietty sankarikoiran arkkityyppi on pitkälti perua näistä sota-ajan sattumuksista; monesti koirat pelastivat ihmishenkiä ottaen samalla itse nahkaansa osumia. Mm. Rin Tin Tinin emo oli pelastuskoirana länsirintamalla.

Varmasti kaikista löytyy aina jotain yksittäisiä poikkeuksia, mutta nämä on kliseinä vähän tällaisia yleisen tason juttuja.