Tässä vähän pikaisia ajatuksia viimeisimmistä katseluista, joiden en ole vielä unohtanut tapahtuneen.
Alien Romulus: kaikkien aikojen huonoin Alien, eikä mikään muu pääse edes lähelle. Kyllä tulee Ridley Scottia ikävä kun katselee Fede Alvarezin muuttavan kaiken ultrageneeriseksi teinikauhuksi, jossa nyt vain sattumoisin käytetään Alien-elokuvasarjan tyylisiä maisemia. Hahmot ovat aivan **rseestä eivätkä eroa millään tavalla vaikkapa jostain Eli Rothin parinkymmenen vuoden takaisista splättersläshereistä, enkä muista enää yhdenkään nimeä. joka ikinen alkuperäisestä elokuvasta niin ikimuistoisen tehnyt kohtaus toistetaan, mutta paljon huonommin. Ian Holminkin tekoälykäs resurrectaus lähinnä vain ottaa kupoliin, koska hänenkin osuutensa on revitty originaalista lähes ilman muokkauksia ihan vain siksi, että vanhat fanit voivat huutaa ”minä muistan tuon!”. Nostalgiapisteiden epätoivoinen kalastelu ei toimi minuun enää. Alkuperäinen Alien on edelleen lähes täydellinen elokuva, eikä Romulus ole riittävän hyvä nuolemaan mutaa sen jalkapohjista.
Furiosa: Kelpo toimintapläjäys, joka osoittaa, että silläkin genrellä on vielä joku pieni toivonpilkahdus jäljellä. Onneksi Millerin Yki jaksoi vielä ohjata, sillä joku Federer Alvarino olisi varmasti tehnyt tästäkin säälittävän kollaasin jokaisesta vanhoissa Mäxeissä käytetyistä jipoista. Chris Hemsworthin hahmo on liian yliampuva eikä tee pienintäkään vaikutusta, mutta muuten viihdyin hyvin.
Kuolleet lehdet: Hyvää Kaurismäkeä, mutta liian samanlainen kuin edeltäjänsä. Ei nouse oikein millään osa-alueella vaikkapa karkaavien pilvien tasolle. Se järjetön katseluennätysten rikkominen ja menestys johtui siitä, että kansa halusi lisää Kaurismäkeä, eikä siitä että tämä olisi mullistavan mestarillinen elokuva. Almalle ja Jussille tosin täydet pisteet eikä yhtään vähempää.
Pidä huivista kiinni Tatjana: Vanhempaa Aki Kaurismäkeä, jota on hauska katsella, mutta josta puuttuu merkitys. Tässä on aika vahvaa välityön makua, mutta tylsää ei silti ollut sekuntiakaan. Mato Valtosen pakkomielteinen kahvinkittaus ja Elina Salon mukanaolo riittävät minulle.
Leningrad Cowboys Meet Moses sekä Total Balalaika Show: Leningrad Cowboysin ensimmäinen elokuva Go America on yksi hauskimmista ja viihdyttävimmistä asioista mitä missään taiteenmuodossa on koskaan julkaistu, mutta jatko-osaa katsellessa en oikein saanut mistään kiinni. Kaikki meni ohi. Huumori ei iskenyt, musiikki ei kai myöskään iskenyt, eikä homma missään vaiheessa oikein lähtenyt käyntiin. Balalaika Show sen sijaan on spektaakkelimainen live-show, jossa juonista ja muista ei tarvitse välittää. Mato Valtosen muistelmateosta lukeneena ja albumiversiota kuunnelleena tiedän, että hyvin, hyvin moni cover-biisi jäi tästä filmiversiosta lupa-asioista johtuen puuttumaan, mutta dokumenttina ainutlaatuisesta ilmiöstä tämä toimii mainiosti. Lisäksi nyt kolkyt vuotta myöhemmin voimme todeta, että kaikki pienetkin ryssäsympatiat mitä tästä kaikesta syntyi, olivat aiheettomia.
Kaivo: Laadukas kotimainen draama ysäriltä, jota joku sivusto mainosti sanoilla ”Nyt Yle Areenassa: kaikkien aikojen rankoin, synkin, masentavin, brutaalein ja kammottavin kotimainen elokuva kautta aikojen” – tai ainakin jotain sinne päin. Jos olisin tiennyt elokuvasta ilman kyseistä uutista, olisin katsonut sen muutenkin, sillä tiesin jo ennen katselua tuon kuvailun olevan liioittelua. Kyseessä on kuitenkin taitavasti toteutettu, epämiellyttävä kertomus ysikytluvun alkupuolelta, jolloin suomalainen elokuva oli rajuimmillaan. Ei tässä päitä räjäytellä haulikolla Routasydämen tyyliin, mutta hymy hyytyy sitäkin nopeammin.
Futuresport: Ihastuttavan idioottimainen ja parinkympin pudjetilla luotu TV-elokuva tulevaisuuden urheilulajista… joka on vähemmän mielenkiintoista kuin ristinollaturnaukset. Dean Cain on mainio näyttelijä ja riittää syyksi katsomiseen. Wesley Snipes vetää jamaika-aksentilla ja… noh, niin.
Blair Witch Project: En muista oliko tästäkin joku uusinta, mutta tarkoitan tässä nyt alkuperäistä. Tulipa vihdoinkin katsastettua tämä omanlaisensa kauhuklassikko, ja koska kyseessä on jo tässä vaiheessa vanha elokuva, voidaan jälleen todeta kaiken olleen ennen paremmin. Tämä elokuva on aidosti, vilpittömästi, ja liioittelematta todella ahdistava. Ahdistavinta siinä on kuitenkin se, kuinka en voinut sitä katsellessa lakata ajattelemasta nykykauhun olevan aivan sanoinkuvaamattoman heikossa tilassa.
The Exorcist: Believer: Aah, The Exorcist. Täydellisin esimerkki ”täydellisestä” elokuvasta. William-veljesten Blattyn ja Friedkinin suurella sydämellä, rakkaudella ja intohimolla luoma taideteos, jota ei voi ylittää, ja jota ei kannata yrittää ylittää. Lukemattomien katselukertojen jälkeen löydän tästä jokaisella kerralla noin kymmenen uutta yksityiskohtaa, jotka niinsanotusti muuttavat kaiken. ”Kuinka voimme pilata kaiken tämän?”, kysyi 2020-luvun elokuvantekijä, johon toinen vastasi ”no muuttamalla sen ultrageneeriseksi, sieluttomaksi, muoviseksi teinikauhuksi”, ja aloitti käsikirjoituksen työstämisen. Kaksi päivää myöhemmin elokuva oli valmis, ja lopputuloksena oli ultrageneeristä teinikauhua, joka kopioi jokaisen alkuperäisestä elokuvasta ikimuistoisen tehneen kohtauksen, mutta tekee sen todella paljon huonommin. Ellen Burstyn on saatu mukaan toistamaan roolinsa, enkä voi v*ttu uskoa, mitä hänelle kehdataan tehdä.
En silti pidä ”Uskojaa” kaikin tavoin kehdona elokuvana. Hahmot, dialogit ja tarinan pääpiirteet ovat itse asiassa ihan kelvossa kunnossa. Näyttelijät tekevät ihan mallikasta työtä siloin, kun saavat näytellä. Eli kaikesssa muussa, kuin itse kauhukohtauksissa. Kauhukohtaukset ovat aivan **rseestä, lähes kaikki muu on ihan jees. Ei mullistavaa, mutta ihan jees.
The Panic in Needle Park: Yllämainitun Eksorsistin kahdeksaskymmenesviides katselukerta sai minut ottamaan selvää, missä muissa leffoissa voi nähdä siinä häkellyttävän voimakkaan rooltyön tehneen Kitty Winnin, ja vastaukseksi sain tämän: 70-luvun alun paskaiseen nistivaltakuntaan nimeltä New York City sijoittuva kurjuuskertomus. Katselusta on sen verran aikaa, että elokuvan sisältö on pitkälti unohtunut, mutta katsomieni huumeaihesten elokuvien parhaimmistoon tämä kyllä yltää. Katselemassani versiossa ei muistaakseni ollut lainkaan tekstityksiä, mikä koituu ongelmaksi monessa 70-luvun alun meluisassa kaupunkikuvauksessa, joiden äänitysteknologia ei vielä mahdollistanut myöhempien aikojen selkeämpää dialogia. Tämän saman ongelman koin mm. samantyylisissä The Seven-Upsissa ja Mean Streetsissa.
Twister: Ennen kuin edes tiesin uuden Twisterin olevan tulossa, katsoin alkuperäisen ihan sattumalta. Yllätyin lievästi huomatessani, että tässä on muutakin sisältöä kuin kaiken tuhoutuminen huikeiden erikoistehosteiden siivittämänä – vaikka kyllä siitäkin saadaan ihan riittävästi nauttia. Parasta sisältöä tässä on ehdottomasti pää- ja sivuhenkilöt, joista on mahdoton olla pitämättä. Tehosteet ja ryminä ovat sivuosassa, ja olisin rehellisesti sanottuna pärjännyt ilman niitä. Bill Paxton on tässä tuttuun tapaansa enemmän kuin täydellinen.
Event Horizon: Vähän kuin Alien, muttei kuitenkaan Alien. Hiton viihdyttävää ja herkullisen veristä avaruushorroria viihdepläjäyselokuvien aliarvostetulta mestarilta, Paul W.S. Andersonilta.
The Meg 2: Jason Stathamin uusintaottelu merten jättiläistä vastaan on hattaran makuista viihdehöttöä, jolle on loppupeleissä aika vaikea olla vihainen. Tarkoitan nimenomaan loppupäässä, sillä tämä elokuva lähes pilattiin täysin ala-arvoisilla ihmisroistoilla, joille en toivonut kuolemaa heidän ilkeiden tekojensa, vaan sisällöllisen huonouden takia. Silloin kun päästiin sekoilemaan meren alla kauhistuttavien eläinten kanssa, oli hauskaa, ja osa hahmoistakin on aikamoisen rakastettavia.