Projektini jatkuu hitaasti mutta varmasti. Tässä mietteitä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Bondeista, joita voi pitää siirtymäkautena Connerystä Mooreen.
Casino Royale (1967)
Ensimmäiseen Bond-romaanin perustuva parodia, joka vilisee kuuluisien näyttelijöiden cameo-rooleja ja jossa James Bond -nimisiä hahmojakin nähdään useampia. Järjellistä juonta teoksesta on turha hakea, ja se on oikeammin vain sarja erilaisia Bond-henkisiä sketsejä, jotka sijoittuvat milloin mihinkin miljööseen ja jotka pääsääntöisesti jatkuvat aivan liian pitkään.
Joka suuntaan rönsyävä elokuva on absurdeissa käänteissään ja kiihkeässä nopeatempoisuudessaan suorastaan psykedeelinen. Alkuperäisestä romaanista ei ole säilytetty kuin muutamia kohtauksia, ja kokonaisuus todennäköisesti toimisikin paremmin, jos elokuvalle olisi käsikirjoitettu ihan oma juoni. Silloin olisi kuitenkin tullut ongelmia tekijänoikeuksien ja tavaramerkkien kanssa, joten tähän on tyydyttävä.
Casino Royale muistuttaa hiukan 1990-luvun alussa suosittuja ZAZ-elokuvia ja muita kreisikomedioita sikäli, että siinä lähinnä tykitellään hassuja ideoita miettimättä fiktiivisen maailman sisäistä logiikkaa tai jatkuvuutta tapahtumasta toiseen. Kovinkaan hauska tämä ei ole, vaikka muutamissa kohtauksissa tulikin hymähdeltyä ääneen.
Silti suosittelen tämän katsomista. Nautintoa tästä on vaikea saada, mutta onhan tällä oma taidehistoriallinen šokkiarvonsa.
⭐½✩✩✩
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969)
…eli ihailijoiden kesken OHMSS. Näin tämän ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä ja olin hyvin vaikuttunut. Viime katselukerrasta oli siis kulunut jo noin parikymmentä vuotta, mutta kyllä tämä vaikutuksen teki nytkin. Pituudeltaan (140 minuuttia) eepoksen mittoja hätyyttelevä OHMSS oli siihen mennessä ylivoimaisesti kunnianhimoisin ja syvällisin Bond. Se oli myös ensimmäinen yritys tuoda sarjaan jatkuvaa juonta ja Bondin seikkailuihin henkilökohtaisempaa motivaatiota. Vastaavaa koetettiin seuraavan kerran vasta 2000-luvun puolella, kun Bondin kalosseihin astui Daniel Craig.
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa 007:aa esittää ensimmäistä ja ainoaa kertaa George Lazenby. Mies jakaa mielipiteitä, mutta itse lasken hänet Bondien kärkikastiin. Toki hänen näyttelynsä on hiukan kulmikasta, mutta siinä on myös vilpittömyyttä ja fyysisyyttä, joka sekä Conneryltä että Moorelta jäi puuttumaan. Lazenbyn Bond on kylmempi ja ilottomampi hahmo kuin Conneryn pilke silmäkulmassa seikkaileva playboy, mutta samalla myös hauraampi ja inhimillisempi. Eräässä takaa-ajokohtauksessa Bondilta loppuvat niksit eikä hän enää jaksa edes juosta. Hän vain istuu alas odottamaan vääjäämätöntä ja nostaa talvitakin kauluksen kasvojen peitoksi kuin ihmettä toivoen. En pysty tähän kohtaukseen kuvittelemaan ketään muuta Bond-näyttelijää. Elokuvan loppukohtaus on sarjan mieleenpainuvin ja tunteellisin.
Julman laskelmoiva ja kunnianhimoinen Telly Savalas on ehkä onnistunein ja uskottavin Blofeld, vaikka ikonisin suoritus oli tietysti nähty jo elokuvassa Elät vain kahdesti, jossa Donald Pleasence tulkitsi epämuodostunutta rikollisneroa sarjakuvamaisena pahistiedemiehenä. Diana Rigg on oikeastaan ainoa Bond-tyttö, jolla on hahmona aitoa syvyyttä. Riggin kaltainen ammattinäyttelijä on myös juuri oikea vastapaino Lazenbyn jäyhälle ja ennen aikojaan keski-ikäistyneelle olemukselle. Rigg on kaunis ja nuorekas, mutta ei hölmöllä tai seksuaalisella tavalla. Kaikissa tilanteissa hahmo säilyttää inhimillisyytensä, uskottavuutensa ja arvokkuutensa.
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on merkittävä myös toimintaelokuvien historiassa. Ohjaaja Peter R. Hunt oli aiemmin työskennellyt Bond-sarjassa leikkaajana, mutta nyt hän pääsi koko elokuvan ohjaksiin. Tämä näkyy nopeina leikkauksina ja kautta linjan näyttävänä kamerankäyttönä. Alppien lumiset maisemat pääsevät tässä elokuvassa oikeuksiinsa. Harmillisesti vain leikkaukset ovat paikoin hieman sekavia, vaikka mistään 2000-luvun action-elokuville tyypillisestä silpusta ei olekaan kyse.
Lazenbylle tarjottiin pitkää sopimusta, mutta hän ei siihen tarttunut vaan suuntasi muita haasteita kohti. Se on mielestäni suuri sääli. Useamman elokuvan tekeminen olisi antanut Lazenbylle mahdollisuuden oppia paremmaksi näyttelijäksi ja tehdä Bondista omansa. Aikaa myöden hänestä olisi todennäköisesti tullut aivan yhtä ikoninen kuin esimerkiksi Mooresta myöhemmin tuli. Samalla koko Bond-sarja olisi saanut uuden suunnan. Paljon mieluummin olisin nähnyt vakavia ja yhteiskunnallisia, 1970-luvun kyynisessä New Hollywood -hengessä tehtyjä Bondeja kuin Mooren antihumanistisia ja kaavamaisia seikkailuja.
⭐⭐⭐⭐½
Timantit ovat ikuisia (1971)
Connery palaa hänen majesteettinsa salaiseen palvelukseen, eikä edes viimeistä kertaa… mutta siitä lisää myöhemmin. Timantit ovat ikuisia on Conneryn Bondeista rutinoitunein. Se ei kuitenkaan rönsyile yhtä pahasti kuin sarjan muutama aiempi osa, mikä tekee tarinalle kaikkiaan ihan hyvää. Fokus on selkeämmin Bondissa ja hänen toimissaan, ei näyttävissä tapahtumapaikoissa, härveleissä tai erikoistehosteissa.
Timantit on pöljempi ja itsetietoisempi kuin aiemmat Bondit. Connery veistelee one-linereita ja on oma valloittava itsensä. Bondin hahmo toisaalta vaikuttaa jopa sosiopaattisemmalta kuin ennen, sillä hymy ei hyydy edes hirvittävimpien murhien tai ydinonnettomuuksien äärellä. Connery ei varsinaisesti enää vaivaudu näyttelemään hahmoa vaan vetelee karismaattisen maailmanmiehen maneereilla.
Yleistunnelma on karnevalistinen – kirjaimellisesti, sillä suuri osa elokuvasta sijoittuu sirkukseen. Blofeldejä nähdään kolme tai neljä, ja loppupuolella arkkikonna sonnustautuu dragiin. Koomisena kevennyksenä Blofeldin kätyreinä häärii murhanhimoinen homopari. Lopussa Bond räjäyttää toisen homoista sitomalla aikapommin tämän perseeseen ja viskaamalla laidan yli.
Jaa niin. Kun Blofeldin tiedemiesapuri kerran oli mukana maailmanrauhan edistämiseksi, niin on sääli, ettei apuri missään vaiheessa kääntynyt isäntäänsä vastaan. Tätä mahdollisuutta jopa pedataan elokuvassa, kun apurille selviää, että Blofeld välittääkin vain itsestään ja rupeaa kyykyttämään ja uhkailemaan tiedemiespoloa. Samaan aikaan tarinassa vieläpä käy niin, että Bond ja hänen naispuolinen liittolaisensa tahattomasti tekevät tyhjäksi toinen toisensa suunnitelmat, eli takkiaan kääntävän tiedemiehen interventiolle olisi tilausta myös maailmanrauhan näkökulmasta. Sen sijaan ongelmat ratkaistaan tylsimmällä mahdollisella tavalla: räjäyttämällä Blofeldin tukikohta.
⭐⭐½✩✩