Etusivu › Foorumit › Legendaloota › Viimeksi ostettuja levyjä › Vastaa aiheeseen: Viimeksi ostettuja levyjä
Noin neljän vuoden tauon jälkeen aion vihdoinkin puhua jälleen ”viimeisimmistä” levyhankinnoista – eli tässä tapauksessa kesästä 2020 eteenpäin. Erityispainotus on kotimaisella tuotannolla sekä vinyylilevyillä, koska seedeitä on tullut aivan liian monta mainittavaksi.
Sleepy Sleepers:
”Sinulle äiti” (1975): Ostin ensimmäiset liipparilevyni jo yhdeksän vuotta sitten (Metsäratio & Levyraati -tuplapakkaus), mutta en innostunut niistä silloin ja ne jäivät vuosien ajaksi vähälle kuuntelulle. Syynä on se, että minulla oli hyvin pitkä periodi jonka aikana en juuri arvostanut huumorimusiikkia. Joskus vuoden 22 aikana tähän tuli kuitenkin muutos, kun päätin kuunnella striimipalvelusta liippareiden Sinulle äiti -debyyttialbumin. Tämä kuuntelu muutti kaiken ja yhtye on siitä asti ollut helposti kolmen eniten kuuntelemani joukossa. Debyyttialbumina tämä on yksi kovimmista koskaan ja sisältää sopivassa suhteessa erinomaisia biisejä sekä järjetöntä hulluttelua. Uriah Heep -parodia ”Pihipoika” on parhaita esimerkkejä yhtyeen hävyttömämmästä osastosta, kun taas vaikkapa kovia kokevasta miehestä kertova ”Väinö” edustaa sliipareita parhaimmillaan. Kaikenlaista ryönää sekaisin heittelevä kollaasimainen kansikuva viimeistelee viihdyttävän paketin sekä edestä että takaa. Tämä on yksi LP-kokoelmani helmistä, mutta Mato Valtosen (erittäin mielenkiintoisessa) muistelmakirjassa on maininta avattavista kansista, eikä tässä meikäläisen painoksessa mitään sellaista valitettavasti ole. Jos jollakin on tietämystä avattavista kansista, niin kertokaa toki.
”Takaisin karjalaan” (1977): Kolmas sliippari-LP tarjoaa mieletöntä sekoilua 50-luvun rokkia että ajankohtaista punk-henkeä yhdistelemällä. Karjalan palauttamiseen liittyvät vaatimukset levy-yhtiö enimmäkseen sensuroi, mutta ei tätä albumia voi liiallisesta siisteydestä silti syyttää. Soundien rosoisuus, hullut ideat, Heinäsirkan hullut laulusuoritukset ja spontaani ilmaisu tekevät tästä albumista todellisen kokemuksen, jolta en ole juuri lainkaan kuunnellut yksittäisiä biisejä, vaan aina koko teoksen yhtenä pötkönä. Sinulle äidin tavoin yksi kokoelmani tärkeimmistä palasista, erityisesti sisällä olevan kuvakollaasi- ja tekijätietolapun vuoksi.
”In the Rio”, ”Voikkaa ja huikkaa” sekä ”Turakaisten paratiisi”: Kolme 80-luvun sliippari-LP:tä. Uuden innostuksen myötä olen alkanut pitää ”Levyraatia” suorastaan mestariteoksena, ja ”In the Rio” jatkaa sen linjaa huikeilla biiseillä ja hauskoilla väliörvellyksillä. Siinä on myös niin paljon viihdyttävää kuvamateriaalia bändin sponsoreilla rahoitetulta Rion matkalta, että LP:n omistaminen on suorastaan siunaus. Kouluaiheinen ”Voikkaa ja huikkaa” sekä käyttämästäni striimipalvelusta löytymätön ”Turakaisten paratiisi” täydentävät tämänhetkisen Sleepy Sleepers -vinyylilevyjen kokoelman, joka toivottavasti tulee vielä kasvamaan. Erityisesti himoitsen mestarillista The Mopott Show’ta.
Lisäksi käytettynä CD:nä löytyi kakkosalbumi ”Livet I Bordell”. Yhtyeen itsensä mielestä tässä oli välityön makua, ja sanoituksetkin piti tehdä uusiksi viime hetkellä, mutta meikäläiselle maistuu oikein hyvin. Aivan päätöntä hulluttelua. Tällä albumilla päästeli höyryjä mm. rumpali-vokalistina toiminut Markus Heikkerö. Hän soitti aikoinaan myös Haikara -progebändissä, jonka kahden ensimmäisen albumin uusintapainokset ostin myös muutama vuosi sitten. Käykääpä myös tsekkaamassa miehen kuvataidetta.
500 KG Lihaa:
”Akvaario” (1988): Erikoisella nimellä varustettu orkesteri on jokseenkin outo tapaus suomirockin maailmassa. Enimmäkseen vanhoista runoista sanoituksensa poimivan bändin musiikki kuulostaa ihastuttavan kaoottiselta, vaikka siinä ei juuri huudeta ja räyhätä. Mariitta Kuulan vaikeasti kuvailtava laulutyyli on näillä vanhemmilla levyillä varmasti joillekin liikaa (minkä ymmärrän oikein hyvin), mutta itse olen suuri fani ja arvostan sitä, että kukaan tietämäni laulaja ei kuulosta edes etäisesti samankaltaiselta. Muutama vuosi myöhemmin soolouralle lähtenyt lauluntekijä on mielestäni yksi maamme parhaista, ja erityisesti ”Valo ota vastaan” -albumi ysäriltä on todella koukuttavaa kamaa.
500 kilossa mukana alusta asti oli myös Röyhkän Kauko, yksi pitkäaikaisista suosikkiartisteistani. Akvaario -LP:n lisäksi myös kaksi CD:tä bändiltä olen onnistunut hankkimaan: vanhoja äänityksiä sisältävä kokoelma, sekä vuoden 2007 ”paluulevy” ”Nuori mies”, joka taitaa olla yhtyettä parhaimmillaan.
Noitalinna Huraa!
”Kalan silmä” (1988) + koko tuotanto: Tässä on yksi niistä lukuisista kymmenistä kotimaisista artisteista, joiden nimi on ollut tuttu jo ties kuinka kauan, mutta joita vasta striimipalvelun aktiivikäytön myötä tajusin alkaa kuuntelemaan. Laitoin yhtyeen kaikki neljä pitkäsoittoa putkeen soimaan ja se oli menoa sitten. Ensimmäinen albumi oli vahva näyttö heidän voittamattomasta omaperäisyydestään, mutta ”Kalan silmällä” mennään todella vahvasti mestariteososaston puolelle. Rokille epätyypillinen soitinvalikoima, satukirjamaiset sanoitukset ja studiotaialla huippuunsa hiotun viimeistelyn välttäminen tekevät yhtyeen musiikista aivan vastustamatonta. Bändin jäsenistä kukaan ei varmaan pärjäisi television pinnallisissa laulukilpailuissa, ja sekin vain lisää viehtätystä.
Kalan silmä -vinyylilevy sekä pitkän tauon jälkeen levytetty vuoden 2017 EP olivat hyvä alku, mutta jokainen hetki ilman yhtyeen muuta tuotantoa levymuodossa oli tuskaa. Muutama kuukausi myöhemmin onneksi sain hankittua kaikki neljä pitkäsoittoa sekä läjän bonusraitoja yhteen paketoivan CD-kokoelman – ja sain huokaista helpotuksesta. Suoratoistossa minua jatkuvasti ahdistaa se, että mikä tahansa materiaali voi hetkenä minä hyvänsä poistua valikoimista mistä syystä tahansa.
Dingo:
”Kerjäläisten valtakunta” ja ”Pyhä Klaani” (1985-86): Ennen sitä kohtalokasta hetkeä jolloin päätin kuunnella Dingon kolme ensimmäistä albumia putkeen, suhtautumiseni yhtyettä kohtaan oli välinpitämätöntä. Tiedän mistä se johtui: Nahkatakkisesta tytöstä ja Autiotalosta, yhtyeen suurimpiin kuuluvista hiteistä, joita olen aina pitänyt ja joita edelleen pidän melko kehnoina. Jos olisin kuullut Pyhä klaani -albumin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, olisin ollut Dingo-fani jo kaksikymmentä vuotta. Tuolla kolmannella pitkäsoitollaan bändin sävellysten, sanoitusten ja esitysten taso nousi aivan huikean korkealle, ja se on täynnä absoluuttisen mahtavia biisejä. Kaksi aiempaa eivät kuitenkaan kovin vahvasti kalpene sen rinnalla, sillä paljon hyvää niiltäkin löytyy. Valtakunnalta löytyvä Kirjoitan on mestariteos, ja debyyttialbumi on enimmäkseen varsin vahva kokonaisuus. Upean kolmosalbumin jälkeen Dingo poistui levytyskuvoista Neumannin jatkaessa sooloartistina, mutta pitkän tauon jälkeen tehty ”Via Finlandia” on mielestäni erinomainen tuotos, jonka ehdottomasti ostaisin, jos näkisin. Dingo rokkaa.
22-Pistepirkko:
(1989 – 2022) Tämäkin yhtye oli noin kahden vuosikymmenen ajan minulle vain nimeltään tuttu, kunnes sattumalta ”erehdyin” kuuntelemaan heitä etsiessäni sopivia keikkoja joilla käväistä. Laitoin ”Big Lupu” -albumin avausraidan soimaan ja parikymmentä sekuntia myöhemmin olin yhtyeen fani. Äärimmäisen omaperäistä musiikkia erikoisilla vokaaleilla, sirkusmaisilla urkusoundeilla ja usein kunnon autotallirockin hengessä. Ysärin ja kakstuhattaluvun vaihteessa bändi kokeili konemaisempaa ilmaisua, ja sekin toimi pirun hyvin. Näin vahvasta tuotannosta on hankala poimia suosikkia, mutta Big Lupu on itseäni eniten koukuttanut albumi ja sen avausraita lienee edelleen kaikkein kiehtovin. Käväisin myös heidän keikallaan, ja kivaa oli.
Mikko Alatalo – ”Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin)” sekä ”Eläimiä suomalaismetsissä” (1980-81): edellä mainittu on erikoinen livelevy, jolla ei ole aiemmilta levyiltä tuttuja hittejä, vaan ainutlaatuisia huumori- ja yhteiskuntakritiikkiralleja sekä muutama Alatalolle harvinainen lainabiisi. Jälkimmäisenä mainittu puolestaan on artistin ensimmäinen (muttei viimeinen) lapsille ja lapsenmielisille suunnattu albumi, ja meno on sen mukaista. Biisejä ovat mm. Nakke Nakuttaja, Reijo Rotta, Mummoni ja moukarinheitto sekä hitiksi muodostunut Känkkäränkkä. Eli kovaa kamaa kerrassaan.
Baccara – ”Baccara” (1977): espanjalaisten eurodiskokaunottarien debyyttiä myytiin täälläpäin kuulemma aivan perhanasti, mutta silti minulla kesti viisi vuotta vinyylikeräilyä ennen kuin sen ensi kertaa myytävänä näin. Eipä tarvinut ostamista miettiä, sillä tiesin tämän olevan laatutavaraa. Jessöör-megahitin lisäksi ainakin Cara Mia on aivan hyytävän hyvä biisi.
Sabrina – ”Sabrina” (1987): kymmenen vuotta myöhemmin debyyttinsä julkaissut italialainen Sabrina on yksi kasarin kovimmista ”povipommeista”, ja kansikuva riittikin aivan mainiosti syyksi tämän ostoon. On tällä ihan kivoja biisejäkin, mutta B-puoli kuluu enimmäkseen pöljien coverien merkeissä. Ja nyt ollaan todellakin korkeakulttuurin äärellä, sillä A-puolella on sekä Hot Girl – että Sexy Girl -nimiset biisit.
Lipps Inc. – ”Mouth to Mouth” (1980): tämä lätty sisältää tyylikästä kansitaidetta sekä diskoaikakauden suuriin klassikoihin kuuluvan Funkytown -piipitysrallatuksen. Mainio biisi, mutta seuraavana kuultava All Night Dancing on vielä parempi. Tällä on vain neljä pitkää raitaa useamman lyhyen sijaan.
Diana Ross – ”Diana” (1980): legendaarisen laulajan itseeni kovimmin kolahtanut albumi on tämä. Chic -mies Nile Rodgersin mukanaolo kuuluu vahvana diskohenkisyytenä, mutta sieluakaan ei unohdettu. Minuutin kestäneen tutkintatyön perusteella tämä näyttäisi olevan artistin viimeinen Motown -yhtiön julkaisu. Kaksi muuta artistin keikkoa on löytynyt myös hyllylle.
Barry Manilow – ”Tryin’ to get the Feeling” (1975): Copacabaanoista, Mändeistä ja muista hiteistä tunnetun pianomiehen kolmas albumi on Bärriä melkein barhaimmillaan. Avausraita on suorastaan eeppinen ja kansikuva mitä tyylikkäin. Peräti kolme muuta Manilouta olen samalta kirpparilta löytänyt, mutta en valitettavasti hänen parasta albumia ”Even Now”. Sen kun perhana käsiini saisin…
Eiköhän tämä riitä tältä erää. Jatkoa saatta tulla.