William Golding: Kärpästen herra (1954)

Joukko englantilaisia koulupoikia jää ansaan Tyynenmeren paratiisisaarelle. Ilman aikuisten kaitsentaa nulikat taantuvat nopeasti villi-ihmisiksi ja päätyvät lopulta tappamaan toisiaan. Kirjassa on vahvoja allegorisia aineksia, ja poikien seikkailukirjallisuudesta muistuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta se onkin oikeastaan kertomus epäonnistuneen yhteiskunnan taantumisesta barbarismiin.

Hyvässä romaanissa on usein yksi tai muutamia vahvoja symboleja. Niitä on myös Kärpästen herrassa. On toivoa ja teknologiaa edustava merkkituli, jota pojat yrittävät ylläpitää ohikulkevien laivojen houkuttelemiseksi. On myös mielikuvituksen tuotetta oleva peto, jonka pelko ajaa pojat yhä epätoivoisempiin tekoihin. Keskushenkilöt voi nähdä demokratian, tieteen ja väkivaltaisen diktatuurin arkkityyppisinä edustajina.

Suomennoksen takakansi väittää tapahtumien sijoittuvan toiseen maailmansotaan, mutta itse tulkitsin tapahtumien taustalla vaikuttavan konfliktin länsi- ja itäblokkien väliseksi kolmanneksi maailmansodaksi. Tarinassahan puhutaan esimerkiksi suihkukoneista, jotka toisen maailmansodan aikaan olivat hyvin harvinaisia. Tarkalla ajankohdalla ja miljööllä ei toisaalta liene suurempaa merkitystä, ja Golding jättää taustatarinan tahallisen epäselväksi. Juonen alussa pojat heitetään suoraan tapahtumien keskelle ilman suurempia selityksiä. Kirja sijoittuu vain ja ainoastaan yhdelle saarelle, mikä on erittäin hyvä rakenteellinen ratkaisu.

Tehokkaasta alusta huolimatta minulla oli kirjan puolivälissä hiukan vaikeuksia päästä eteenpäin. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan osaa sanoa, mikä kirjassa mättää vai mättääkö mikään. Ainakaan en keksi mitään tiettyä asiaa, jota lähtisin muuttamaan. Kirjan loppu oli jälleen mukaansatempaava ja ahmin viimeisen kolmanneksen taukoja pitämättä. Tarinaa voi pitää suoranaisena parodiana ”pääkallosaaren vangit” -tyyppisestä poikakirjallisuudesta.

Tämähän kuuluu myös dystopiakirjallisuuden klassikoihin yhdessä George Orwellin 1984:n, Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ja Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Ei liene sattumaa, että Huxleyn opusta lukuun ottamatta mainitut kirjat ilmestyivät kylmän sodan alkuvuosina. Itse nostaisin Kärpästen herran edellä mainitun dystopianelikon ylivoimaisesti parhaaksi teokseksi. Se ei ole satiirissaan yhtä päällekäyvä eikä yhteiskunnallisessa sanomassaan yhtä saarnaava. Orwellin, Bradburyn ja Huxleyn teoksia vaivaa myös se, että niiden tarinalliset ainekset ovat oikeastaan vain tekosyy miljöön esittelylle.

Goldingilla sen sijaan on kunnollinen juoni, joka kuljettaa romaania hyvin taloudellisesti eteenpäin ja jossa paikoin on jopa ennalta-arvaamattomuutta. Teemoja käsitellään monesta näkökulmasta sen sijaan että sanomaa tungettaisiin lukijan kurkusta alas. Ja ehkä tärkeimpänä: Kärpästen herra osoittaa aitoa mielenkiintoa hahmojensa psykologiaa ja näiden luonteen kehitystä kohtaan.

Kirjan luettuani innostuin hakemaan netistä lisätietoja. Yllätyin siitä, miten vahvasti ihmiset keskittyvät vääntämään siitä, onko Kärpästen herra uskottava kuvaus siitä, mitä autiolle saarelle joutuneet pojat oikeasti tekisivät. Sillähän ei pitäisi olla mitään väliä, kunhan kirja on oman sisäisen logiikkansa puitteissa järkevä.