Seuraavan kirja-ja elokuvaprojektin tausta on vähän monimutkaisempi ja inspiraatio syntynyt pidemmän ajan kuluessa. Käytännössä kyllästyin kokonaan tähän nykyamerikkalaiseen touhotukseen ja ties mihin urpojen ”kulttuurisotiin”, ja pistin ihan suosiolla suuren osan koko nykyajan populäärikulttuurista, someroskasta ja muusta vastaavasta pannaan, ja päätin ihan suosiolla alkaa keskittyä entistä enemmän ns. vakavampaan taiteeseen, siis myös kansainvälisempään kuvataiteeseen, runouteen, filosofiaan ym. itselle vähän vieraampaan. Viime syksystä suoritettu Dostojevski- ja eksistentialismilukemisto on ollut vähän tätä samaa sarjaa.
Elizabeth Frank: Pollock
Tämä kirja on löyhä elämänkerta ja taiteilijakuva yhdestä kautta aikain suosikkimaalareistani. Jackson Pollockin abstrakti taide on kaikessa arvoituksellisuudessaan mielettömän kiehtovaa kamaa, ja ammattimaisen toimittajan sekä tietysti taiteilijan itsensä kertomana sitten senkin edestä. Surrealistien opeista ammentava Pollock itse selittää, kuinka tämän luova prosessi on vähän kuin vuoropuhelua alitajunnan ja tietoisuuden välillä: abstrakti maalausprosessi on enemmän psyyken spontaania itseilmaisua, ja taiteilija itse yrittää maalatessaan samalla tulkita ja arvailla alitajuntansa tarkoitusperiä. Pollock kertoo taiteensa olevan ”sattumanvaraista” ja ”kaoottista” vain sellaisessa tapauksessa, että tämän keskittyminen häiriintyy tai ”vuoropuhelu” mielen eri osien välillä katkeaa. Robert Crumb sanoi samaa omasta työskentelystään siinä klassisessa dokumentissa, minkä taannoin arvostelinkin.
Walter,Erben & Hajo Düchtig: Joan Miró 1893-1983 : ihminen ja tuotanto
Joan Miro on äärimmäisen kiistelty ja monen keskivertokuluttajan vihaama taiteilija. Tässä kirjassa en niinkään välittänyt tekstistä kuin hienosti valikoidusta kuvallisesta aineistosta, josta näkee Miron taiteen kehityksen alkuvaiheen kubistisesta ja ekspressionistisesta sekatyylistä kaikenlaiseen abstraktiin symbolismiin ym. vastaavaan. Miron myöhempi tyyli näyttää kuin pikkulapsen päiväkotipiirrokselta, mutta miehen luovia ratkaisuja on huomattavasti helpompi ymmärtää ja arvostaa koko kehityskaareen perehtymällä kuin irrallisina paloina. Ehkä oma suosikkini Miron tyylikausista on jossain 30-ja 40-lukujen taitteessa, erityisesti ”tähtitaivasta” esittävien solumaisten abstraktien maalausten sarja. Ne on tosi hienoja ja persoonallisia.