Kävin tänään katsomassa sen aiemmin fiilistelemäni Hayao Miyazakin uusimman eli ”Pojan ja Haikaran” iltapäivänäytöksessä, jossa oli miellyttävän vähän yleisöä ja suorastaan pyhä hiljaisuus koko elokuvan ajan. Laadullisesti anime oli odotetusti taattua laatua eli audiovisuaalisesti hieno, josta kelpasi nauttia varsinkin kun leffayleisössäkin oli tunnelmallisen äänetöntä.

Noin muutenkin pidin palapelimäisestä ja unenomaisesta elokuvasta, erityisesti tällä kertaa ehkä eniten sen siitä puolesta, että Miyazaki on halunnut kokeilla hieman jotain uuttakin; elokuva on ”Tulikärpästen haudan” jälkeen synkin Ghibli-elokuva ja ammentaa tunnelmaansa koko kestonsa ajan kuoleman ja elämän välisistä poukkoilevista pohdiskeluista, erityisesti tunnuksestaan ”kuinka elät elämäsi”, mikä korostuu japaninkielisen version nimessä paremmin. Kun luin elokuvan kommentteja, arvosteluja sun muita vasta sen näkemisen jälkeen, niin oikeastaan elokuvakin avautui niitten kautta paremmin; Miyazaki on kuulemma käyttänyt elokuvaan omia lapsuudenmuistojaan ja varmaankin sittempiä ajatuksiaan kuolemasta ja elämänkulusta kun ikäähän maestrolla on. Tätä kautta peilattuna elokuvan kertomus, jossa äitinsä menettänyt poika kipuilee yksiksensä äitipuoltaan ja ikävöi omaa äitiään, on kieltämättä jotenkin omakohtaisen tuntuinen (kun poika ikään kuin jollain lailla pahoittelee omaa toimintaansa molempia kohtaan), varsinkin kun elokuvan tarinassa on myös mukana vanha mies, joka pohtii onko rakentanut elämää oikein.

Elokuvan irvokas haikaraäijä on hirveän ruma mutta vakuuttavasti toteutettu ja muutkin fantasiaelementit sakeuttavat koko ajan hitaana, synkeänä ja vakavana pysyttelevää unenomaista tunnelmaa, josta tykkäsin varsinkin Joe Hisaishin tällä kertaa mietiskelevämpään pianomusiikkiin yhdistettynä. Kaikkinensa ”Poika ja Haikara” on hieno, synkähkö ja omanlaisensa Miyazaki (en lähtisi nyt niin vertailemaan tätä suuremman kokoluokan elokuviin kuten ”Mononokeen” tai ”Henkien kätkemään”), tiellä tapaa vähäeleisempikin (vaikkakin sitäkin symbolisempi), mutta on helppo nähdä, miksei se ole ns. kaikkien kuppi teetä, ja tuskinpa sitä on sellaiseksi suunnattukaan. Ja senpä vuoksi siitä toisaalta pidinkin, eli hyvää kannatti odottaa.