Pakkasten iskettyä on taas tullut oltua enemmän sisällä lukemassa ja puuhaamassa kaikenlaista. Paluu Peter von Baghin klassisten opusten pariin muistutti taas pitkästä aikaa, miten paljon kivempaa on oikeasti katsella ja kirjoittaa kaikenlaisista vanhoista kansainvälisistä leffoista ja toisaalta miten demoralisoivaa on tämän nykypäivän skeidan seuraaminen yleensäkin. Siitäkös se ajatus sitten taas lähti:

Aerograd (1935)

Aleksandr Dovzenkon kolkytluvun puolivälin heikompaa osastoa, kuvaus siperialaisen työläiskommuunin sekä vihamielisten japanilaisten kamppailusta. Ilmeisesti Stalinin ja kumppaneiden ote oli tässä vaiheessa jo niin tiukentunut, ettei ohjaajan nerokas näkemys päässyt oikeuksiinsa.

Rasvapallo (1934)

Yksi viimeisistä neuvostoliittolaisista mykkäelokuvista, ehkä viimeinen mainitsemisen arvoinen. Tässä Guy de Maupassantin filmatisoinnissa joukko porvareita matkustaa sotaa pakoon ihrainen ilotyttö mukanaan, mutta jäätyään kiinni nämä päätyvätkin anelemaan halveksimaltaan naiselta apua. Kenji Mizoguchi teki aiheesti samoihin aikoihin oman filmatisointinsa, mutta tämä on kahdesta parempi. Tämän tekoaikaan mykkäleffoja pidettiin jo sivistymättömien junttien juttuna, sillä kaupungeissa näytettiin jo pääasiassa äänielokuvia.

Rohkeus (1939)

Mihail Kalatozovin paluuelokuva pitkän tauon jälkeen, joutuihan mies neukkulan armeijan ja virkamiesten vihan kohteeksi aiemman räiskyvämmän ohjaustyönsä takia. Oikeastaan tästä näkeekin, että varovainen on oltu tarkoituksella ja kaikki kikkailut jätetty siksi pois.

Teema (1979)

Hyvin, hyvin unohdettu merkkiteos ja yksi myöhäisen neukkulan kärkileffoista, voitti aikoinaan palkintojakin. Jätän suosiolla syvällisemmän analyysin myöhempään arvosteluun, mutta vähän jonkun Andrei Rublevin ja Katumuksen teillä kulkeva yhteiskuntakriittinen tarina kertoo kyynisestä ja itseriittoisesta kirjailijasta, joka on onnistunut tuhlaamaan koko luovuutensa järjestelmän sanelemien taiteellisesti arvottomien ideologisten teosten pykäämiseen ja nousemaan siten hallitsevien tahojen suureen suosioon ”viralliseksi” merkkihenkilöksi. Kyseessä on siis kertomus taiteen, vallan ja yksilöllisyyden suhteesta. Teema oli kielletty aina Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin asti.