Laitetaanpa tänne vaihteeksi muutama syksyllä katsottu elokuva, jotka ovat vähän yksipuolisesti olleet joko Aki Kaurismäkeä tai Hayao Miyazakia, joita olen tässä välillä elokuvafiiliksen iskiessä maistellut verkkaiseen tahtiin. Molempien ohjaajien tyyleissä on omat viehätyksensä, jolloin Yle Areenassa on ollut Kaurismäen puoleen mukavasti tarjontaa, jonka katseluputken huipensin ”Kuolleiden lehtien” teatterireissulla. Myös Miyazakilta on yllättäen ilmestynyt tänä vuonna uutta elokuvaa, joka kuuluu kategoriaan ”todellakin käyt katsomassa sen teatterista sitten kun se tulee”, eli innolla sitä odottaen.

Kaurismäeltä oli ennen uutukaista tullut katsotuksi tämän varhaisaikojen ”työläistrilogia”, joka toimikin oikein hyvänä alustuksena ns. neljännelle osalle, ”Kuolleille lehdille”. Jälkikäteen tunnustellen pidin eniten trilogian ykkösleffasta, joka on ”Varjoja paratiisissa” – siinä oli duunarirustiikkia kerrakseen ja toisaalta myös rehtiä elämänmakua. ”Ariel” oli makuuni turhankin ojasta allikkoon -tyyppinen ja ”Tulitikkutehtaan tyttö” odotettua synkempi vaikkakin tiiviinä pakettina hyvä sekin. ”Kuolleet lehdet” on hengeltään erittäin samanhenkistä jatkoa 80-luvun duunailuille, jossa kerronnassa pistää silmään ratkaisut, jotka lähestulkoon huutavat nykyajan puuttumista. Päähenkilöt tuntuvat elävän muutenkin 80-lukua kaikkine mausteineen (musiikkeja ja vaatteita myöten), jolloin elokuvan paikka trilogian ”neljäntenä” on tyylillisesti perusteltu; samoja peruja, samoja tarina-aihioita niin kuin toisaalta pitääkin ja niin kuin odottaakin. Jussi Vatanen ja Alma Pöysti kantavat roolinsa kunnialla ja varsinkin Pöysti, joka tuo elokuvaan sopivaa sympaattisuutta empaattisella hahmollaan ja on vaihtelua Kati Outiselle.

Se mistä pidin elokuvassa melkeinpä eniten, oli sitä ympäröivä teatteriyleisö. Koska olen yleensä katsellut Kaurismäkeä vain itsekseni, en tämän äkkiväärän töksähtävissä kohtauksissa aina tiedä miten päin pitäisi olla jos pitäisi – itkeäkö vaiko nauraa. En esim. pitänyt ”Arielia” kovinkaan hauskana, vaikka toisaalta moni on kommentoinut päinvastaista. Myös ”Kuolleissa lehdissä” oli paljon kohtauksia, joista yllätyin kuinka monen kohdalla ihmiset alkoivat nauramaan. Kaurismäen leffoihin kuuluu naurunremakka? Töksähtävät kohtaukset ovat yhtä tahattoman koomisen kanssa? Tämä oli itselleni uutta, kun olin aiemmin kuvitellut että Kaurismäen yleisö koostuisi harrasta hiljaisuutta kannattavasta kulttuurikatselijakunnasta sekä parista satunnaisesta hörähdyksestä sen sijaan, että koko elokuva tuntui jatkuvalta komedialta, jossa joku aina nauraa höhötti. Tämä oli ehdottomasti erittäin positiivinen asia, kun sain taas vähän korjatuksi yleissivistystäni koskien kotimaisten elokuvien katsojakunnan makua.

Miayzakilta taas uusintakatselin ”Lupin III – Cagliostron linnan” sekä ”Kissojen valtakunnan”. ”Lupin” on Miyazakin ”Laputa – linna taivaalla” -leffan kanssa miekkosen kovimpia seikkailu/toiminta-elokuvia, joissa etekin toimintakohtausten tyylitellyssä överiydessä silmä lepää joka kerta. ”Lupinissa” esimerkiksi alun villi takaa-ajokohtaus edustaa timanttisella tavalla hauskaa vanhanajan toimintaa, jossa toteutus on puoliksi kieli poskella tyylillä toteutettua mutta samalla viimeiseen asti tyyliteltyä; kohtauksen pitää kuitenkin olla menevä, vauhdikas ja silti omaan maailmaansa istuva, jossa saa animen puolesta hullutella live-elokuvia vapaammin. Tästä tuli samalla mietittyä joitain samaa haeskelevan tyylin nykyisiä elokuvaversioita, kuten uusimpia ”Indiana Joneseja”, joissa vastaavat toimintaöverit ovat mielestäni mainioiden sijaan könkköisen pöhköjä ja rasittavan vanhanaikaisen tuntuisia (esim. nelosleffan ufokohtaus, jossa kiviä lentelee vimmatusti joka suuntaan, mutta ei tietenkään lähellekään Indyä ym. vastaavat). Lieköhän näissä salaisuutena se, että tällaiset ”makeat mutta hölmöt”-toimintakohtaukset pitäisi toteuttaa äärimmäisen charmantisti, jotta kohtauksessa olisi sitä särmää pelkän pöhköyden sijaan? Vai onko tyylikeino auttamattoman vanhentunut, mutta ikivihreä silloin kun sitä aikansa elokuvissa tapaa?

Miyazakin ”Kissojen valtakunnasta” haluan lopuksi vielä vain uudelleen kommentoida, että tämä saattaa olla yksi aliarvostetuimpia Ghibli-elokuvia. Kerrassaan mainio oli tämäkin uudelleenkatsottuna: keveä, hyväntuulinen ja mitä hupsummille ideoille avoin koko kestonsa ajan; lopputulos on kuin kissojen versio ”Liisasta Ihmemaassa” mutta maailmasta valittamisen sijaan sellainen, että mikäpä kissana loikoillessa nyt olisi. Mukavan harmitonta, rentoa ja pirteää viihdettä seuraa mielellään vaikka kaikella rahalla.