Luin pitkään lähinnä vain novelleja ja tietokirjoja, mutta viimeisen vuoden aikana olen innostunut kuuntelemaan klassikkoromaaneja äänikirjoina. Työssäni ajan paljon autoa, joten minulla on joka päivä useita tunteja aikaa kuunnella kirjoja. Toissapäivänä sain loppuun Harper Leen ”Kuin surmaisi satakielen”, joka on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista.

Kirja tunnetaan tietysti parhaiten rasismin ja rotuerottelun kritiikkinä, jollaisena se onkin varsin pureva ja mieleenpainuva. Mielestäni kirjan teho ei kuitenkaan suoraan perustu sen poliittiseen sanomaan vaan lapsen näkökulmaan. Vaikka kirjassa käsitellään monia raskaita ja surullisia aiheita (vammaisuus, yksinäisyys, syrjintä, väkivalta, seksuaalirikokset), on yleissävy lämmin, humoristinen ja viaton. Elämä on kertojahahmolle jännittävä seikkailu, maailma ihmeellinen paikka tutkittavaksi. Ennen kaikkea näenkin kirjan kasvutarinana ja kertomuksena siitä, kuinka lapsi ymmärtää etteivät hänen ihailemansa aikuiset ja hänen rakas lapsuuden kotipaikkakuntansa olekaan niin virheettömiä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Lapsi todistaa kauhuja mutta on niistä ulkopuolinen eikä täysin niitä edes ymmärrä, ja siksi kirjan poliittinen viesti ei tunnu saarnaavalta vaan lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Kirja on myös aivan hämmästyttävän hyvin kerrottu. Olen itse mielestäni varsin hyvä kirjoittaja, ja lukiessani siksi usein ajattelen, että jos vain olisin keksinyt saman tarinan, osaisin helposti kirjoittaa sen paremmin. Nyt tulin kuitenkin aidosti kateelliseksi, niin harkittua ja hallittua on Harperin kerronta. Varsinkin kertojahahmo, poikatyttö Scout, on kirjan lukemisen jälkeen samaistuttava ja todentuntuinen — ihan kuin hänet olisi itse tuntenut omassa lapsuudessaan. Lama-ajan Alabaman miljöö on kuvattu elävästi ja tarkkanäköisesti.

Ainoa motkotuksen aihe on, että Scoutin isä Atticus Finch on kuvattu vähän liiankin virheettömänä ja viisana hahmona. Toisaalta hahmo nähdään isäänsä jumaloivan lapsen silmin, mikä tekee hahmon ihannoidusta kuvauksesta hiukan helpommin sulatettavan. (Olen kuullut, että muutama vuosi sitten romaanina julkaistussa luonnosversiossa ”Kaikki taivaan linnut” vanhoille päivilleen ehtinyt Atticus paljastuu kärttyisäksi vanhaksi mulkeroksi.) Lisäksi mustaihoisia henkilöhahmoja (palvelijatar Calpurnia ja raiskauksesta aiheetta syytetty Tom) ei kehitellä niin pitkälle kuin valkoisia, mikä syö kirjan tematiikalta hiukan tehoa.

Kaikkinensa kuitenkin erinomainen teos, jota ehdottomasti suosittelen kaikille luettavaksi. En yleensä itke kirjoja lukiessani (tai kuunnellessani), mutta Leen kirjalle tuli vetisteltyä useampaan kertaan.