Pariisin Oopperatalo on vanha ja arvovaltainen rakennus, joten luonnollisesti siihen liittyy paljon myyttejä ja tarinoita. Yksi niistä kertoo salaperäisestä Kummituksesta (Lon Chaney) joka ei ole myytti vaan elävä ihminen nimeltään Erik ja hän tuleekin osaksi kolmiodraamaa hänen, Raoul-nimisen tylsimyksen (Norman Kerry) ja Oopperassa laulavan Christine Daaên (Mary Philbin) välillä ja kun Erik kaappaa Christinen piilopaikkaansa lähtevät Raoul ja Kummituksen tapausta tutkinut Ledoux (Arthur Edmund Carewe) takaa-ajoon.
Vaikka kuinka haluaisi uskoa myyttiin siitä että visuaalisella näyttävyydellä ja yhden näyttelijän karismalla myyvä elokuva olisi Toisen Maailmansodan jälkeinen ilmiö niin valitettavasti niin ei ole. Rupert Julianin ohjaama klassinen sovitus Gaston Lerouxin romaanista on juuri tällainen elokuva. Löperösti totetutettu sovitus ei helpota katsomista yhtään, mutta tummia varjoja uhkuva kuvasto on upeaa ja näyttelijäkaarti nimiroolin toteuttavaa Lon Chaneyta lukuunottamatta on melkoisen kankea, mutta mukana on upeita, dramaattisesti tehokkaita kohtauksia joiden teho ei ole heikentynyt.
Lon Chaney siis hallitsee elokuvaa suvereenisti rankan maskinsa alta ja vaikka sovitus rapistaa alkuteoksen traagisen ja mystisen taikuriluonteen omaavan Erikin pelkäksi psykopaatiksi hirviöksi jonka loppu on surkean antiklimaattinen ja rappeutunut onnistuu Chaney voittamaan katsojat sympatiat puolelleen suunnattomalla paatoksella. Erikissä on kykyä hirmuiseen pahuuteen, mutta hänessä on myös hyviä puolia jotka hän haluaa tuoda esille mutta on katkera ulkonäkönsä takia saadun syrjnnän vuoksi.
Mary Philbin ja Norman Kerry ovat melkoisen jähmeitä ja jäävät luonnollisesti huonoon valoon, mutta koska vastassa on Chaneyn kaltainen mestari ei kukaan pysty loistamaan. Arthur Edmund Carewen tulkitsema Ledoux ilmaantuu tarinaan kuin tyhjästä ja muutenkin käänteet ovat melkoisen latteita.
Lopputulos on visuaalisesti upea ja Chaneyn suoritus Erikinä on ansaitusti maineikas ja arvokas, mutta koko muu elokuva lemuaa keskinkertaisuudelta ja päämäärättömältä ponnahtelulta. Todistaa ainakin sen että kuvasto möi elokuvaa jopa mykkäelokuvan aikana.
