Elämä ei ole helppoa Arthur Fleckille (Joaquin Phoenix) hänen taistellessa kroonisten mielenterveysongelmien kanssa. Hoyt (Josh Pais) on pomottava niljake joka syyttää Arthuria aiheetta, jätealan lakko täyttää kadut saastalla ja yhteiskunnallinen ja sosiaalinen turvaverkko hajoilee pahasti vaikka naapurin Sophie (Zazie Beetz) onkin valopilkkuna. Tilaisuus kuitenkin kolkuttaa Arthurin päästessä suositun Murray Franklinin (Robert De Niro) ohjelman vieraaksi, mutta pahoja iskuja kokenut psyyke muuttaa neurologisen oireen mielentilaksi ja kun itsepuolustuksellisella kolmoismurhalla aloittaa on siitä helppo jatkaa eteenpäin ihan vaan murhamurhaan.
Todd Phillips ohjailee anakronista ja traagista kuvausta yhteiskunnan marginalisoimasta ja marginalisoituvasta henkilöstä. Yksinäinen ja kuihtunut räähkä kituuttaa eteenpäin ja politiikkaan lieroilevan Thomas Waynen (Brett Cullen) ilmiselvä piittaamattomuus ja halveksunta (jopa tämän ollessa oikeassa) ei todellakaan vähennä sosiaalista tarvetta karsismaattiselle kulttijohtajalle jolle kaikki on vitsi. Scott Silver antaa vahvistusta käsikirjoitukseen joka ei kaihda raakoja väkivallan räjähdyksiä ja se on hyvä juttu se. Komediaa ei ole mukana ripaustakaan ja se vain alleviivaa Arthur Fleckin ankeutta ja äiti Penny (Frances Conroy) on ristiriitainen vaikuttaja totuuden tullessa ilmi usealla askeleella.
Joaquin Phoenix on kuihtunut ja kärsivä Arthur Fleck jonka oireellisessa naurussa ei ole iloa ja parhaimmillaankin se sotkeutuu itkuun jota ankeiden olojen uhrien on syytä päästää. Surkea ja ”karmiva” uhri kuitenkin nahistuu harhojen ja iskujen pahentuessa harhaisempaan, ennalta-arvaamattoman väkivaltaiseen suuntaan, mutta hän osaa silti olla ystävällinen ja avulias ja juurikin nämä ristiriitaiset piirteet luovat neljännen, kulttijohtajan aspektin ikoniseen tappajapelleen joka muistaa asiat joskus yhdellä ja joskus toisella tavalla. Sanomattakin on selvä että käytännössä jokaisessa kohtauksessa olevan Phoenixin suoritus kannattelee koko leffaa ja Robert De Niro pääsee olemaan Jokerin ensi-ilta. Brett Cullen on rikas mulq (vaikka puhuukin totta) ja Frances Conroy on moni-ilmeinen ja haurastunut äiti. Zazie Beets on valopilkku Arthurin elossa, mutta onko kyseinen valo pelkkää toiveajattelua jää epävarmaksi. Pienemmissä rooleissa on ylityöllistettyjä etsiviä, ylityöllistettyjä sosiaaliviranomaisia ja kiltiksi osoittautuva Gary (Leigh Gill) joka sietää huonoja vitsejä pituudestaan.
Elokuvana sosiaalisten turvaverkkojen hajoamisesta ja seuraavasta mielenterveyden romahduksesta kituvasta taistelusta jonkinlaiseen vakaaseen pähkähulluuteen [I]Joker[/I] on loistava ja riipaisevan traaginen. Psykososiaalisen tragedian kuvaus missä on useita (Allekirjoittaneelle) tosipohjaisia huomioita ja samalla ilmenee että mielipuolinen ja murhaava kulttijohtaja oli joskus ihminen sen kaikessa avuttomuudessa. Suureksi harmiksi se samalla inhimillistää mysteerin, tuhoavaa Kaaosta tuovan veijarin ja melkein 80 vuotta riehuneen antiteesin ja se ei ole sopiva abstraktien aatteiden ollessa kyseessä. Joaquin Phoenix antaa kyseiselle yksinään arvottomalle lapulle neljännen kulman kulttijohtajana ja ikonina. Jokeri on koomikko, järjestelmällinen rikollinen, aatteeton terroristi ja kulttijohtaja jonka hillitöntä esimerkkiä on helppo seurata ja Joaquin Phoenix näyttää noita kaikkia piirteitä ja jopa niiden takana olevan ihmisen säälittävyyden ja haurauden. Hieno elokuva, mutta se yrittää kertoa asiasta mikä vain on ja se tekee oikeudenmukaisen tuomioinnin mahdottomaksi.
