Monen matkalle tulleen mutkan ja kiemuran jälkeen pääsin vihdoinkin tarkastamaan Mamoru Oshiin ensimmäisen näytellyn elokuvan The Red Spectacles, eli vapaasti käännettynä ”Punaiset aurinkolasit”. Tämä elokuva on osa Oshiin luomaa militääriskifististä Kerberos-saagaa, joka kuvaa tulevaisuuden rautaista kuria jakavaa Kerberos-erikoispoliisijoukkoa. Aiheesta on kolmen elokuvan lisäksi tehty ainakin kokonainen sarjakuvasaaga ja joukko radiokuunnelmia. Tämän osan katsomiseen ei oikeastaan tarvita aiempaa tietoa sarjasta, mutta alku tässä ilmeisesti jatkuu suoraan edeltäneen radiokuunnelman lopusta ja menee välittömästi asiaan enempiä selittelemättä.
Eletään 1900-luvun loppua, eli elokuvan tekoaikaan kuvitteellista lähitulevaisuutta. Japania hallitsee kaaoksesta noussut totalitaarinen kuri ja järjestys. Järjestelmän rakkikoirina toimii valioksilöistä koottu armoton ja raskaasti aseistettu Kerberos-erikoispoliisi. Kerberosin pahoinpideltyä epäillyn kuoliaaksi poliisiyksikkö päätettiin riisua aseista ja lakkauttaa, mutta kapinoivat kommandot asettuivat poikkiteloin järjestelmän kanssa ja pakenivat kaupungista maaseudulle. Elokuva alkaa, kun joukko palkkasotureita hyökkää jäljellä olevan Kerberos-kaartin kimppuun. Varsinainen tarina kuvaa aikaa muutamia vuosia välikohtauksen jälkeen. Koichi, yksi jäljelle jääneistä Kerberoksen jäsenistä palaa syystä tai toisesta matkalaukkuineen kaupunkiin ja alkaa selvitellä entisten tovereidensa kohtaloa.
Jos juonikuvauksesta tai johdannon esittelystä sai kuvan, että kyseessä olisi jonkinlainen japanilainen mustalla huumorilla ja äärimmäisellä väkivallalla kuorrutettu Judge Dredd, joudutte oikeasti pettymään todella karvaasti. Toimintaa tässä on vain alun johdannossa, minkä jälkeen koko elokuva muuttuu omalaatuiseksi mustavalkoiseksi sekoitukseksi varhaista David Lynchiä, Jean Luc Godardin [movie]Lemmy Caution[/movie]ia ja George Orwellia. Kun sanon omalaatuinen, myös tarkoitan sitä. Tämä saattaa hyvinkin olla Mamoru Oshiin kahjoin ja mielipuolisin elokuva, jota ei sovi suositella kenellekään normaalille elokuvankatselijalle.
Antakaahan kun kerron tarkemmin. Kantavana ideana tässä elokuvassa on tyylin ja kerronnan rytmityksen poukkoilu ja vaihtuminen lennosta ääriasennosta toiseen. Yhteen aikaan meno on juurikin vakavaa jännäriä, sitten meno vaihtuu lennosta farssimaiseksi teatteriksi, tässä vieläpä ihan kirjaimellisesti. Välistä väännetään romantiikkaa ja sitten seurataan tuskallisen hitaasti ja ilman minkäänlaista taustamusiikkia kahden ihmisen nuudelinsyöntiä. Monessa kohtaa elokuvaa huomataan, että edellinen kohtaus tai koko elokuvan alku olikin pelkkää unta tai hallusinaatiota, mistä siirrytään pikemmittä puheitta täysin uuteen juonikuvioon ja kerrontatyyliin. Kaikki tämä kuvattuna näyttävästi mustavalkoisena film noir -tyyliin kuin jossain [movie]Sin City[/movie]ssä.
The Red Spectacles on sanalla sanoen varsin surrealistinen elämys. Tässä elokuvassa hädin tuskin missään on mitään järkeä, mutta hämmentävää ja eriskummallista kohtausta toisensa perään katselee mielellään jos tällaisista elokuvista vain sattuu ylipäänsä pitämään. Perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin tässäkin ilmeisesti viljellään jos jonkinlaista symboliikkaa, mutten ole ainakaan itse varma missä menee pelkän outoilun ja tarkoituksellisen symbolin ero. Esimerkiksi päähenkilöä ja muita Kerberosin jäseniä kuvataan kirjaimellisesti koirina ja heitä jahtaavia kaupungin turvallisuuspalvelun miehiä kissoina. Nuudeleita ja alkoholia tässä vedellään epäilyttävän paljon, samoin tuijotetaan rikkinäisiä televisioita. Samoin talojen seinät on päällystetty naisen kasvojen kuvilla ja elokuvateattereissa näytetään vain tätä samaa kuvaa loputtomalla toistolla. Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on alussa, kun Koichi ampuu konekiväärillä joukon miimikoita. Lopussa nähdään vielä salaperäinen punaiseen kaapuun pukeutunut nainen, joka nähdään myös trilogian päättävässä [movie]The Wolf Brigade[/movie]ssa.
Pähkähullun kerronnan ja hienon kuvauksen lisäksi tässä on kaksi erityistä juttua, josta ainakin itse nautin todella paljon. Ensimmäinen on Kenji Kawain takuuloistava syntikkasoundtrack ja erityisesti tunnari sekä lopun syntikkapala, joka toi mieleeni Goblinin vastaavat. Toinen on pääosassa lennokkaan kokovartalosuorituksen vetävä Shigeru Chiba, joka on vauhdikkuudessaan ja monipuolisuudessaan nuoren Vesa-Matti Loirin luokkaa. Ilmeikäs Chiba esittää täysin mutkattomasti sekä ilmeetöntä dekkarihahmoa että sarjakuvamaista pelleä, usein jopa lennosta toinen toiseen vaihtaen. Tällaiseen rooliin ei oikeastaan voisi ketään muuta kuvitellakaan, sen verran viihdyttävää katseltavaa Chiban mellastaminen on.
The Red Spectaclesin on oltava yksi kahjoimmista näkemistäni elokuvista ja Mamoru Oshiin tuotannosta mielettömämmästä päästä. Itse ainakin pidin tästä lievästä outoilusta huolimatta erittäin paljon; sen verran moni asia tässä on tehty oikein, ettei tästä oikeasti voi olla pitämättäkään. Keskivertokatsojalle tätä ei pidä suositteleman, mutta vähän herkumpien kulttielokuvien ystävien katselulistalta tämän luulisi löytyvän. Miten kukaan voisi oikeasti olla pitämättä elokuvasta, jossa ammutaan miimikoita konekiväärillä? Aiheeseen palataan myös jatko-osassa [movie]Stray Dog: Kerberos Panzer Cops[/movie].
