Kaukaisen Italianmaan hassu, heiluva pikkumies Roberto Benigni on tullut tunnetuksi meluisasta komediatyylistään jopa ”uutena Chaplinina” pitkälti kotimaansa ulkopuolellakin. Vertaus on äärimmäisen kaukaahaettu, sillä se, että Benignin ”merkkiteos” La Vita E Bella keräsi rekkalastillisen palkintoja, mm. 3 Oscaria ja jopa Cannesin Juryn erikoispalkinnon, kertoo paljon enemmän länsimaisen elokuvataiteen arvostuksesta kun itse teoksen tasosta. Jos huoneeseeni ryntäisi yhtäkkiä sukkahousuihin sonnustautunut naamariveikkonen, joka GLock. ohimollani käskisi minun äkkiä valita yhden elokuvan, jonka esittämisen haluaisin kokonaan kieltää Suomessa, mieleeni tulisi todennäköisesti Kaunis elämä, sillä pidän sitä erittäin vaarallisena teoksena.
Benigni on kyhännyt mitä kummallisimman dilemman, tuskallisen naiivin rakkaushömppäkomedian 1930-luvun lopulla, vapaan Euroopan viimeisinä päivinä ennen ”Suurta Myrskyä” alkunsa saavan rakastuvan nuorenparin tarinan, joka vastoinkäymisistä huolimatta käy aina yhä ruusuisempiin fääreihin, ilman vastoinkäymisen häivää. Mutta ah ja voih! Ilkeät saksalaissedät kyhäävät Berliinin betonibunkkereissa sangen tuhmaa ja vääristynyttä rotuoppia, jota tulee soveltaa Euroopan kansoihin mitä pikimmin. Guidon (Ohjaaja”mestari” itse myös narsistisessa pääroolissa) ja Doran (Benignin vaimo oikeassakin elämässä) ruusuinen ja ah! niin imelä rakkaustarina päättyy kuin autotallin oveen kun Guido ja perheen silmäterä, 5-vuotias Giosue (Giorgio Cantarini) saavat vapaaliput Desinfiointilaitokselle Kansallissosialistisen Saksan toimesta. Miten käy ruusuisen perheonnen?
La Vita E Bella on jotain aivan käsittämätöntä, jotain sellaista johon en koskaan uskonut törmääväni elokuvia katsellessa. Kyllä, minä kestän yli-imelät, naiivit ja väen väkisin pitkitetyt rakkaustarinat, jopa niinkin röyhkeät että itseään täynnä oleva ohjaajapamppu laittaa jopa oman vaimonsa ja itsensä pääosapariksi (?!). Etova italialaistyylinen melskaava sähläilykomiikka, joka on yhtä kaukana Chaplinista kun Muhammed vuoresta, uppoaa perikyyniseen hyymorintajuuni yhtä tehokkaasti kun pommiattentaatti Adolfiin, mutta sekin menettelee vielä. Mutta mikä tekee tästä ylistetystä, absurdista romantiikkapelleilystä niin vaarallisen ihmismielelle että se pitää jopa julistaa pannaan?
Se, että se syyllistyy yhteen kauhemmista virheistä mihin taiteilija vain voi syyllistyä. Teos vääristelee historiaa harvinaisen törkeästi. Jos Benignin on kerran tarkoitus tehdä ”aikuisten satu”, kuten teoksen alkusanoissa ilmoitetaan, minkä ihmeen vuoksi hänen on silloin tarvinnut valita todellinen, raakudessaan kauhistuttava kansanmurha lähihistoriasta ja jättää sen toteutus puolitiehen? Putipuhtaaksi siloiteltu, lapsellinen kuvaus tuhoamisleirien arjesta on kuin sylkäisy kaikkien tuosta helvetistä selvinneiden kasvoille. Pienistä asiavirheistä en motkota, mutta jos leirin kuvaus muistuttaa aika ajoin ihan oikeasti sitä lomakeskusta, mitä Guido uskottelee pojalleen (Miten ihmeessä jannu muuten edes pystyy piileskelemään tuhoamisleirissä?) sen olevan, on jotain pahasti pielessä, ja taiteilijan olisi vahvasti syytä katsoa itseään peilistä. Beningnin holokaustissa ihmiset eivät kuole oikeasti ja saksalaisten sotilaidenkin aseet ampuvat ilmeisesti räkäpäitä.
Se, että näin hirvittävällä tavalla historiaa omiin tarkoitusperiinsä raivostuttavasti sotkeva elokuva kerää ylistystä ja palkintoja ympäri maailmaa käy meikäläisen ymmärryksen yli. Holokaustista on tehty useita kymmeniä loistavia elokuvia, jotka todennäköisesti uppoavat suomalaisen juroon mentaliteettiin huomattavasti sujuvammin kun kaiken maailman massojenmielistelyt. La VIta E Bella on yksi elokuvaharrastukseni suurimmista pohjanoteerauksista ja en aio enää koskaan katsoa yhtäkään herra Benignin elokuvaa.
