Viimeistään inttiaikoina naurettava, mutta silti niin totinen, ”Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta yksi mies kaipaa sotaa” – lausahdus tuli tutuksi. Se saattaa toki tarkoittaa vaikka ketä, mutta Tri Outolemmen pariin henkilöön se sopii pirullisen tehokkaasti.
Kubrickin huikaiseva ja ennätyspitkän nimen omaava Tri Outolempi, eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia on jo neljäkymmentä vuotta vanha elokuva, mutta se tuskin on menettänyt juuri lainkaan voimaansa. Toisaalta voi vain kuvitella miltä moinen synkistely on tuntunut aikana, jolloin Urho Kekkonen järjesteli välejä itänaapuriimme ja Jenkkilän suhteet sosialistivaltaan olivat ohjuskriisin jälkeen todella kylmät.
Kubrick onnistuu lähes aina maalaamaan huiman vision (tulevaisuudesta), ja tällä kertaa aiheena on ihmiskunnan loppu sekä ydinasetuho – komediallisesta näkökulmasta! Komedian Kubrick säästää loppumetreille, jolloin countdown kiihtyy muutenkin. Britti Peter Georgen Two Hours to Doom – eli Red Alert –novellin tai käsikirjoittajatiimi George & Southernin osuutta ei sovi vähätellä Kubrickin rinnalla.
Silloin kun kenraali J.D. Ripper (Sterling Hayden) päättää aloittaa sodan omin toimin, ihmiskunnan tuhoon ei todellakaan ole pitkästi aikaa. Täydellisenä pidetystä järjestelmästä löytyy miehen mentävä aukko, joka pystyy repimään kaiken hajalle. USA:n sotahuoneessa (jossa ei muuten tapella tai sodita!) kilpajuoksua aikaa vastaan käyvät niin Yhdysvaltain presidentti Muffley, sotahullu kenraali Turkidson kuin myös saksalaislähtöinen neropatti tri. Strangelove (huikeaan naamanvääntelyyn triplaroolissaan yltyvä Sellers).
Tri. Outolempi on upea yhdistelmä sairaita salaliittoreorioita, hienoja roolisuorituksia sekä kylmän sodan aikaista pohdiskelua. Edessä väijyvän tuhon edessä ei unohdeta Coca-Cola Companyn voimaa (You’re gonna have to answer to the Coca-Cola company!) tai miesten asemaa pelastusstrategioissa.
Ainoastaan lentokonekohtaukset ovat rapistuneet ajan myötä, mutta muuten tämä leffa on vallattoman veikeä ja nerokas teos. Aivan alussa meno laahaa hieman niin juonellisesti kuin musiikin tasapaksun käytön vuoksi, vaan eipä se näiden ratkaisujen edessä haittaa. Kokonaisuutena itse idea on yksi leffahistorian nerokkaimmista. Ei muuta kuin katsomaan, ja odottamaan kohoaako taivaanrantaa koristamaan sienenmuotoinen pilvi, joka on pelkkää pölyä ja tuhkaa…
