Linnut lauloivat, että Hobitti eli sinne ja takaisin-kirjasta tulee itsenäinen, vähän rahastukselta haiskahtava trilogia, kuten TSH:stakin tuli, joten yritän vältellä näiden kahden välistä turhaa vertailua. Ennen kuin menin elokuvaa katsomaan, minua pelotti ja ihmetytti, miten Peter Jackson saa 312-sivuisesta kirjasta niin vauhdikkaan TRILOGIAN (?). No, TSH:ssa kirjan kohtauksia oli karsittu, kun taas Hobittiin on ylimääräisiä kohtauksia lisätty. Toimiihan se jotenkuten, vaikka enemmän tässä elokuvassa rakastinkin hahmoja ja hahmojen vähäisiä taustoja, kuin itse juonta.
Pelkäsin myös sitä, että elokuvasta tulisi ristiriitainen komedia. Hobitti eli sinne ja takaisin-kirja on lapsiystävällisempi, nopeatempoisempi ja siinä oli TSH-kirjaan verrattuna enemmän huumoria, jota ainakin trilogian ensimmäisessä osassa on käytetty reippaasti liikaa. Tilaa tunnelmalle, muuta kuin naurujen parissa, ei pahemmin annettu ja liiallisen komedian takia on hieman vaikeaa rauhoittua tunnelmoimaan mitään. Parhaimpiin kohtauksiin lukeutuvat siltikin kääpiöiden laulut elokuvan alussa, kivijättiläiset, Bilbon ja Gandalfin kohtaaminen alussa sekä Bilbon ja Klonkun ensikohtaaminen. Kun yleisö katsoo tätä avoimin mielin, kohtauksia naureskellen ja kauniita maisemia ihastellen, niin minä katsoin tätä hieman sillä silmällä kriittisemmin (täytyy kyllä myöntää, ovathan ne Uuden-Seelannin maisemat mielettömän kauniita).
Jotkut vitsit eivät edes olleet hyviä. Eniten yli meni ehkä sen ylipainoisen läskihiisin putoaminen kääpiöiden päälle. Nämä ns. ”toimintakohtaukset” olivat kyllä niin laiha lohtu toimintaelokuvia katsovalle, jos ei huumori pure. Näyttäviä, mutta heikohkoja. Ja sitten ne h**vetin hukat että ne kotkat. Niin epärealistisesti toteutettuja ja niin älytön lisä elokuvaan, että ihan itkettää. Aluksi mielenkiintoisesta pääkonnasta Azogista (Manu Bennett) muuntautui örkki, joka tyytyy vain kovistelemaan (sitä örkkiä katsellessa tuli mieleen World of Warcraft), johon hahmon hienous loppui.
Ja kuka sanoi, etteivätkö ne kääpiöiden nimet jäisi mieleen? Minulle ainakin jäi suurin osa mieleen (voi johtua myös siitä, että olen Tolkienin tuotannon fani). Näytteleminen oli mielettömän ihailtavaa. Martin Freemanin ilmeet olivat niin eläviä, että pistää ihan pakostakin hymyilemään. Hänen tulkintansa pienestä, viekkaasta ja jopa rohkeasta, mutta vähän mammanpoikamaisesta ja haavottuvaisesta Bilbosta oli myös erittäin sujuvaa. Richard Armitage kylmänä ja arvokkaana Thorina oli lähes kaunista, vaikka oma lempikääpiöni olikin lämminhenkinen ja herttainen Balin (Ken Stott). Ian McKellenin työ Gandalfina on edelleen upeaa, vaikka itse hahmo ei paljon päässyt loistamaan, mikä on aika harmi. Vanhoja kasvoja ja entuudestaan tuttuja paikkoja oli muutenkin kiva nähdä. Ja ylistän nyt miljoonannen kerran Andy Serkisin työtä Klonkkuna, aivan mahtavaa! Klonkun kohtaus oli yksi ainoita kohtauksia, joissa huumori kukki oikeasti hauskana, mutta tunteetkin nousivat pintaan. Ja Klonkun oma kohtaus oli mielestäni kaikista kohtauksista mielenkiintoisin. Lisää Andy Serkisia seuraaviin osiin, kiitos.
Elokuva on varmasti tarkoitettu lapsiystävällisen ja (yli)luonnollisen värikkääksi. Pientä väkivaltaa tietty on, muttei nyt mitään hirmukamalaa. Saas nähdä, tuleeko tästä trilogiasta mitään niin merkittävää kuin Taru Sormusten Herraksesta tuli, mutta pidän peukkuja ylhäällä. Kannatti mennä ainakin katsomaan, virheistään huolimatta.
