Kun viimeinen Twilight-pulla on ulkona uunista, olen alkanut melko syvällisesti pohtimaan tätä tarinaa, joka tuntuu tursuavan silmille missä ikinä onkin. Ajattelin herätellä sisäistä kriitikkoani ja kirjoittaa oikein pitkän, perinpohjaisen arvion/tutkielman tästä ruttopandemian lailla maailmalle levinneestä tarinasta ja sen elokuvaformaatista. Spoilereita tulee varmasti, että omalla vastuulla vain sitten lukemaan.
Aloittakaamme juonesta. Breaking Dawnin toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi: Bella Swanin riutuneesta ja näivettyneestä kehosta on purtu ulos hänen ja Edwardin yhteinen rakkaudenhedelmä, Renesmee. Edward puri ja ruiskutti vamppimyrkkyään Bellan kuolevaan kehoon, ja muutaman päivän päästä Bella nousee kuolleista upeana ja hehkeänä ”vastasyntyneenä”. Bellalla on nyt siis kaikki, mitä hän olisi koskaan voinut haluta: aviomies, demonivauva, ihmissusi parhaana ystävänä/vävynä, paljon rahaa ja elämänsä glitterit. Kaikki tuntuu paremmalta kuin uni, kunnes eräs vampyyri kantelee heidän kummallisesta lapsestaan Michael Sheenille. Ja silloin on helvetti jälleen irti. On se nyt perkele kumma, kun Bella ei saa nauttia sielutonta ikuisuuttaan rauhassa. Paitsi, että tuo ensimmäistä osaa hallitseva menetät sielusi muuttuessasi -keskustelu on nyt pyyhkäisty maton alle. Muut vampyyrit muuttuessaan menettivät ilmeisesti sielunsa, mutta Bella on niin luonnottoman erityinen, että hänen sielunsa säilyy ja äkkiä vampirismi onkin pelkkää ihanaa kimallusta. Enkä puhu nyt vain kuvaennollisesti.
Minulla on hyvin paljon sanottavaa tästä kaikesta, uskokaa huviksenne. Aloitan pienestä huomautuksesta. Kuinka moni huomasi, että tässä (ja edellisessä) osassa vampyyrit unohtivat periaatteessa kokonaan kimaltelun? He liikuskelevat jatkuvasti kirkkaassa auringossa, mutta siltikään eivät kimaltele. Ainoastaan silloin, kun he ovat räikeän ilmiselvissä auringonvalon kirjaimellisissä säteissä, he kimaltelevat. Tämä pieni seikka häiritsi minua. Elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia ovat lähes pelkkää ulkoilmaotosta ja auringonpaistetta, mutta ei kimalluksesta tietoakaan. Se tuntui niin typerältä, koska juuri se auringossa kimaltelu teki Stephenie Meyerin vampyyreista niin ”ihmeellisiä”.
Bella Swan. Tarinan traaginen sankaritar. Hahmo, joka on valkoista paperia ohuempi ja värittömämpi. Hammastikullakin on enemmän luonnetta. On hyvin tuskallista kokea tarina sellaisen päähenkilön kanssa, joka on täysin tyhjä ja ilmeetön eli ilman minkäänlaista luonnetta. Me emme tiedä kirjaimellisesti yhtään mitään koko hahmosta. Saamme tietää Jasperista ja Carlislesta enemmän kuin koko tarinan päähenkilöstä. Aivan kuin Bella olisi ilmaantunut täysin tyhjästä maailmankartalle, kun tarina alkoi. Ehkä se onkin niin: kun Charlie on tulossa vierailulle, Cullenit joutuvat opettamaan Bellaa olemaan kuin ihminen. Siinä ei ole mitään järkeä! Ehkä Bella tosiaan sonnittiin maailmankartalle hetkellä, jona hän saapui Forksiin, eikä hän vielä ollut oppinut olemaan edes normaali ihminen, kun hänet jo muutettiin sieluttomaksi hirviöksi. Bella Swanilla ei ollut minkäänlaista elämää ennen Forksia. Hänestä ei kerrota yhtään mitään. Ei lapsuutta, ei nuoruutta, ei yhtään mitään. En ole varma, olenko koskaan aikaisemmin kokenut yhtä tyhjää ja ohutta päähenkilöä. Breaking Dawn Part 2 -trailerin alussa kuulemme sanat: ”After 18 years of being utterly ordinary, I finally found that I could shine.” Tuo lause on niin kieroutunut. Me emme tiedä yhtään mitään Bellan 18-vuotisesta ihmiselämästä. Tästä syystä en voi keksiä mitään muuta syytä Bellan halulle muuttua kuin että hän haluaa olla kaunis ja ihastella ikuisesti poikaystävänsä kauneutta. Bella ei ole koskaan kokenut mitään vastoinkäymisiä, hänellä on aina ollut kaikki hyvin — koska hänestä ei kerrota mitään, voimme päätellä, että hänen elämänsä on ollut vallan normaalia. Eli ainoa syy Bellan halulle muuttua on himo ja viehätys, jota hän tuntee Edwardia kohtaan. Tämä vetää yksinkertaisesti maton alta väitteeltä heidän ikuisesta rakkaudestaan ja kohtalon sanelemasta yhteenkuuluvuudesta.
Tämä niin valtaisasti hypetetty rakkaus Bellan ja Edwardin välillä on jotain sellaista, missä ei ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Bellahan on kaiken järjen mukaan ihminen, tavallinen teinityttö, joka ei ole koskaan ollut ihastunut kehenkään (oletus, koska hänestä ei kerrota yhtään mitään), niin miten ihmeessä Bellan tuntema rakkaus voisi olla millään muotoa mitään yliluonnollista? Hän on pelkkä 17-vuotias teinityttö, joka kohtaa hyvännäköisen pojan, he käyvät neljä keskustelua, ja näiden pohjalta Bella vannoo ikuista rakkautta. 17-vuotias hormonien hallitsema, ulkoiseen olemukseen ihastuva ei millään muotoa voi ymmärtää mitään todellista rakkautta. Bellalla ei ole minkäänlaista perspektiiviä. Miksi Bella on immuuni vamppivoimille? Ei mitään tietoa, koska sitä ei kerrota. ”Koska hän on erityinen” ei riitä syyksi. Se ei ole perusteltua. Kaikkein huvittavinta Bellan ja Edwardin välisessä rakkaudessa on sen pinnallisuuden, ulkonäkökeskeisyyden lisäksi se, että sitä verrataan Romeon ja Julian rakkauteen. Näytelmän lukeneet varmaankin ymmärtävät, että Romeo ja Julia on tarina typerästä teinien välisestä rakkauteen sekoitetusta himosta, joka päätyy lopulta molempien päähenkilöiden traagiseen itsemurhaan. Shakespeare kirjoitti tämän, Twilight-fanit eivät ymmärrä sitä. Bellan ja Edwardin välinen rakkaus on täysin epäuskottavaa. He ovat kiinnostuneita toisistaan hyvin pinnallisesti: Bella jauhaa jatkuvaan syöttöön sitä, miten hyvännäköinen Edward on, ja Edward kiinnostui Bellasta vain siksi, että ei pystynyt lukemaan tämän ajatuksia ja koska tämä haisi niin hyvälle. Mihin heidän rakkautensa pohjautuu? Mikä tekee heidän rakkaudestaan niin kohtalonsanelemaa? Koska se on niin kiellettyä ja Edwardin täytyy hillitä halunsa? Ei edes tämä päde: Kaikki hyväksyvät saman tien heidän suhteensa. Bella haisee Edwardin nenään herkulliselta, ja tästä syystä Edwardin pitää tukahduttaa himonsa syödä tyttöystävänsä. Mutta vampyyrien ei tarvitse hengittää. Ongelma ratkaistu. Mitä muuta heidän välilleen jää? He eivät koskaan puhu mistään muusta kuin Bellan tulemisesta vampyyriksi, kyllä vai ei? Ja siitä, kuinka he tuntevat itsensä kelpaamattomaksi toisilleen. He eivät koskaan tee mitään muuta kuin istuvat ja tuijottelevat toisiaan, he eivät jaa mitään yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita. He eivät tee yhtään mitään sellaista, mikä tekisi heidän välisensä suhteen uskottavaksi. Se on niin pinnallista. Tällainen kuva suhteesta antaa todella huonoa esimerkkiä sarjaa fanittaville. Suhde, joka on todella tuhoisa ja epäterveellinen kaikkine stalkkaamisineen, itsetuhoisuuksineen, riippuvaisuuksineen ja antifeministisyyksineen kuitataan hyväksyttävänä siksi, että pääpari on hyvännäköinen ulkoisesti. Twilight välittää hyvin sairaan moraalisen viestin.
Tämä elokuva oli täysin tyhjänpäiväinen teos. Viimeistä osaa ei olisi edes tarvinnut jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen puolikas meni siihen, että Bella ja Edward menivät naimisiin, naivat ja Bella tuli paksuksi. Siinä se. Kaksi tuntia elokuvaa tuollaiseen. Ei mitään järkeä. Toinen puolikas on kuitenkin vähän enemmän toiminnallinen. Siitä plussaa. Mutta nämä kaksi osaa olisi ihan hyvin voitu tehdä yhdeksi max. kolmen tunnin kuvaksi, koska kahdessa eri osassa ne etenivät tuskallisen pitkäveteisesti ja hitaasti eteenpäin kuin yrittäen venyttää minuutteja niin pitkälle kuin mahdollista. Breaking Dawn Part 1 on kuin dokumentaarinen kuvaus Edwardin ja Bellan vihdoinkin saavuttamasta, ikuisuuksia kestäneestä esileikistä tositoimintaan astumiseen, ja Part 2 on samanlainen dokumentti Bellan huikeasta vampyyriolemuksesta ja elämästä, jossa hän saa aviomiehensä kanssa panna menemään. Se oli pelkkää bling blingiä ja onnellista kotileikkiä isän, äidin ja uuden vauvan kanssa. Breaking Dawnin jakaminen kahteen osaan oli silkkaa rahastusta. Lisäksi elokuvan efektit ovat hyvin halvan tuntuisia; esimerkiksi ne juoksentelut metsissä ja kymmenien metrien mittaiset loikkaukset kallioilta ovat niin omituisen jäykkiä. Elokuva on myös tuskaisen täynnä stereotypioita. Kaikki muualta tulleet vampyyrit täyttävät melkein loukkaavan räikeästi stereotypioiden kriteerit: amatsonivampyyrit (jotka Meyerin mukaan tulevat Amatsonin sademetsistä — ei, amatsonit ovat mytologisia naissotureita, joiden valtakunta oli Vähässä-Aasiassa) ovat pukeutuneet kuin alkuasukkaat nahkavaatteisiin, kasvomaaleihin ja kantavat mukanaan keihäitä. Kuinka ihmeessä he saapuivat Forksiin tuon näköisinä? Heitä ei olisi päästetty lentokoneeseen. Juosten? Eikö kukaan kiinnitä huomiota keihäitä kantaviin alkuasukkaisiin? Voi juma. Kaikkien stereotypioiden mukaisesti venäläiset vampyyrit olivat pukeutuneet turkiksiin ja karvalakkeihin, irlantilaisilla oli punaiset tukat ja egyptiläiset (?) elivät haaremeissa. Aivan kuin muualla maailmalla asuvat vampyyrit olisivat jumittuneet kukin omaansa historialliseen aikakauteensa ja unohtaneet, että maailma muuttuu heidän ympärillään. Sama pätee Voltureihin. He eivät pukeudu muuhun kuin mustiin kaapuihin ja liikuskelevat ihmisten keskellä ne yllään. Onko tämä jokin piiloviesti Cullenien paremmuudesta, koska he ymmärtävät muuttua maailman mukana? En tiedä. Eikä taida myöskään koko elokuvakonsepti tietää.
Elokuvan suuri taistelu (jota muuten ei ollut lainkaan kirjassa) käydään talvella suuren järven jäällä. Joku vampyyri, minkä niminen lienee, näki Bellan, Jacobin ja Renesmeen yhdessä ja päätti sitten jostakin kumman syystä ottaa hatkat ja häipyä Italiaan kertomaan Voltureille Renesmeestä. Miksi ihmeessä hän teki niin? Ei mitään käsitystä. Naikkonen ilmeisesti ui Italiaan, koska ilmestyy seuraavassa kohtauksessa Volturien eteen ja ilmoittaa, että Cullenit olisivat muuttaneet lapsen vampyyriksi (joka on siis ilmeisesti kiellettyä, syystä tai toisesta). Nainen siis näkee kersan, vetää omat johtopäätökset asiasta ja kipittää Italiaan kantelemaan isoille kihoille. Sitten Michael Sheen pääsee loistamaan. Annan tälle elokuvalle yhden kokonaisen tähden silkasta ilosta katsella Michael Sheenin tulkintaa Arosta. Sheen näyttelee Aroa tavalla, joka on yhtä aikaa sekä koominen, että suorastaan piilovittuilua Twilightia kohtaan. Hän ei välitä hittoakaan koko roolista ja antaa sen näkyä. Michael Sheen on ainoa syy, miksi tämä elokuva saa olla edes olemassa. Kiljaisu, minkä hän päästi nähdessään Renesmeen, kruunasi kaiken.
Kun luin kirjat, en oikein osannut kuvitella mielessäni kimaltelevia vampyyreitä, koska minun korvaani se kuulosti täysin typerältä. Kun katsoin ensimmäisen elokuvan, tuntui kuin kimalteluidea olisi läimäytetty vasten kasvoja ja pakotettiin näkemään se, mitä ei kuvitella osannut. Vampyyrien kuuluu palaa auringossa, ei kimallella. Voin kuitenkin yrittää päästä yli tästä kimaltelukeksinnöstä, mutta se, että vampyyreillä on jotakin yliluonnollisia supervoimia on jo täysin naurettavaa. Naurettavaa on myös se, että he eivät edes käytä supervoimiaan! Kovasti ennen taistelua esittelevät niitä, mutta eivät taistelussa sitten käytä niitä. Miksi vaivautua kähmimään toisia fyysisesti, kun he voisivat tuhota vastapuolen voimillaan. Mikä pointti? Suuressa lopputaistelussa on yksi kohta kohta, missä elementtejä hallitseva vampyyri käyttää voimiaan: hän iskee kätensä jäähän ja repäisee koko helkkarin maankuoren auki. En osaa edes selittää, miksi se kohtaus sai minut aivan sanattomaksi ja täysin tyrmistyneeksi. Se oli jotain, mikä oli täydellisen absurdia. Tiedän, että tätä voi sanoa jo typeräksi pikkuseikkoihin takertumiseksi, mutta ei helvetti. Maankuoren paksuus on mantereella 30-70 kilometriä. Tämä sankari lyö kätensä jäähän, taikoo veden tiehensä ja iskee kymmeniä kilometrejä koko maankuoren halkaisevan railon. Mitä hittoa?! Se kohtaus oli vain jotain sellaista, mitä en kaiken tämän loputtoman Twilight-paskan keskellä kyennyt sulattamaan. Sen kohtauksen jälkeen aloin näkemään mielessäni välähdyksiä 2012-elokuvasta. No nyt selvisi, mistä maailmanloppu alkoi — vampyyrien päättömästä huitomisesta.
Elokuvan suurta lopputaistelua ei edes tapahtunut kirjassa. Stephenie Meyer halusi saada sateenkaaren väreissä välkehtivälle oksennukselleen onnellisen lopun kaikille. Valtaisaa loppuhuipennusta kehitellään koko juonen ajan, tunnelma kiristyy, vampyyreja kerätään ympäri maailmaan ja valmistaudutaan taisteluun. Ja sitten… ei mitään. He puhuvat homman selväksi ja Volturit palaavat Italiaan omaan kiviseen yksinäisyyteensä. Cullenit saavat oman happily ever after -loppunsa. Kirjassa ei edes ollut sitä suurta näkyä tulevaisuudesta ja taistelusta, jonka Aro näkee Alicen mielessä, vaan se oli erikseen kirjoitettu elokuvaan. Meyer halusi tarinaansa vaaleanpunaisen lopun, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, mutta elokuvaan sellainen loppu olisi ollut vain liian tylsä ja tapahtumahuiputon..
Kristen Stewart, Robert Pattinson ja Taylor Lautner muodostavat yhden surkeimman elokuvatrion, mitä valkokankaalla on nähty. En yksinkertaisesti näe minkäänlaista kemiaa henkilöiden välillä. He ovat vain niin epäuskottavia rooleissaan. Stewart on näytellyt koko nelivuotisen Twilight-uransa täysin sama ilme kasvoillaan. Täysin tyhjä ilme, aivan kuin hän ei olisi ollut henkisesti täysin paikalla ja mukana kohtauksissa. Esimerkiksi elokuvan alussa Bella saa tietää, että Jacob on leimautunut Renesmeehen (en aio syventyä tähän sen enempää, sanon vain kaksi sanaa: sairasta ja pedofiliaa), hän flippaa ja yrittää repiä Jacobille uuden kakkosen. Stewartin kuuluu näytellä äitiä, joka on suunniltaan saadessaan tietää leimautumisesta… mutta hänen kasvonsa eivät liiku. Ääni kyllä on vihainen, mutta mikään muu hänen olemuksessaan ja kasvojensa liikkeissä ei ilmaise suuttumusta. Hänen kasvonsa ovat kuin ”marmorista veistetyt”. Kaipa se vampyyrien marmorimaisen jähmeä olemus sitten pätee hänen naamaansakin. Tai sitten Stewart ei vain kykene välittämään minkäänlaisia tunteita näyttelemisessään. Pattinsonin rooli Edwardina on tässä elokuvassa kutakuinkin se, että hän puhuu käheällä äänellä ja tuijottelee Bellaa silmiin. Hän on kuin sivuhenkilö. Ei siitä hirveästi jäänyt mitään käteen. Taylor Lautner… Edellisistä elokuvista tuttu Bellan edessä riisuutuminen ja öljyvartalon esittely vaihtui siihen, että hän riisuutui Charlien edessä. Renesmee muuten lakkaa ikääntymästä seitsemän vuoden jälkeen, jolloin hän on täysi-ikäinen. Toisin sanoen Jacobilla tulee olemaan jonkinlainen seksuaalinen suhde seitsemänvuotiaan kanssa. Se kersa, joka Renesmeen rooliin valittiin, oli kuin posliininukke ilman mitään oikeaa tekemistä. Hänen tehtävänsä oli vain näyttää sievältä ja olla paikalla.
Twilight räjähti virallisesti silmille vuonna 2008, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi. Valtaisan mainonnan ja oheistuotetarjonnan vuoksi siitä tuli niin suuri hitti, että se on kirjaimellisesti kaikkialla. Mutta se, mitä en ymmärrä on, että mitä ihmettä ihmiset siinä näkevät. Twilightia eivät fanita pelkästään loputtomat teini(tyttö)laumat, vaan myös keski-ikäiset kotiäidit. Mutta miksi? Kirjoina tarina ei ole hyvä. Stephenie Meyer ei osaa kirjoittaa, eikä luoda uskottavaa tarinaa tai kehitellä uskottavia hahmoja. Elokuvat ovat erittäin huonoja. Mitä ihmettä Twilightissa on sellaista, että siitä tykätään? Olen lukenut hyvin paljon keskusteluja siitä, miksi Twilight on suosittu. Useimmat (amerikkalaiset) fanit perustelevat sen seuraavasti: ”bcuz Edward is HAWT!!1!!1!11”, ”Bellas sooooo pretty!1!!1!!!”, ”Jacob, do i NEED to say more?????”, ”its perfecttttt and the most amazin bok like 4evah!1!!1!1”. En edes pilaile, vaan noin fanitytöt sitä perustelevat. Menkää Googleen ja kirjoittakaa hakusanaksi ”Why I like Twilight”. Tulette tyrmistymään. Kaikki perustelut Twilightin hyvyydestä perustuvat pelkkiin pinnallisiin ja ulkonäkökeskeisiin syihin. Se on naurettavaa. Twilight ei yksinkertaisesti tarjoa mitään sellaista, mikä ansaitsisi noin suuren huomion ihmisten keskellä. Twilight ei tuo pöydälle yhtään mitään huomioimisen arvoista.
No niin, nyt olen kutakuinkin sanottavani saanut sanottua. Olen vapauttanut demonini. Viimeinkin tämä kirjoista alkanut rutto, joka on ihmiskuntaa jo monta vuotta kiusannut, on saanut päätöksen. Tämän arvostelun myötä voin vihdoinkin pestä käteni koko roskasta, huokaista helpotuksesta ja onnellisesti unohtaa koko tämän Stephenie Meyerin typerän luomuksen.
