Moni vuoden 2018 ja 2019 ensi-iltaelokuvista näyttäisi olevan elämänkerta: mm. Juice Leskisen, Queen-yhtyeen, Elton Johnin sekä Laurel & Hardy -komediaduon tarinat tullaan pukemaan elävän kuvan kaapuun. Tämä voi toki olla myös silkkaa sattumaa, mutta tosielämän historia draaman keinoin kuvattuna voi olla nykyisessä mediaympäristössä helppo tapa uusien, näennäisesti tuttujen tarinoiden kertomiseen. En ainakaan itse ole havainnut, että viimeisenä noin kymmenenä vuotena aivan mitään poikkeuksellisen uusia elokuvateknisiä tai ajatuksellisia uria avaavia teoksia olisi ainakaan kovin montaa tullut katseluun tai edes ennakkotietoon, ja melko monet uudet tarinat alkavat olla ennalta tuttujen elementtien kierrätystä: toki näistä aineksista voidaan nautittavia kokemuksia saada aikaan. Mutta oli asia niin tai näin, Timo Koivusalon Olavi Virta on syksyn ensimmäisiä elämäkertaelokuvia.
Luontevin vertailukohta Olavi Virta -elokuvalla on luonnollisesti Koivusalon parinkymmenen vuoden takainen Kulkuri ja joutsen (1999), joka kertoo niin ikään sotienjälkeisen Suomen viihdemaailmasta Rautavaara-Helismaa -kaksikon välisen suhteen ja jännitteen kautta: myös samat päähenkilöt esiintyvät ristiin molemmissa elokuvissa. Kulkuri ja joutsen on piirtynyt mieleen viihdyttävänä historiakuvauksena, mutta samalla elokuvaa vaivasi tietynlainen yksioikoisuus ja puupalttoomaisuus sekä näyttelijätyössä että muussa yleisotteessa. Uudempi Olavi Virta vaikuttaa henkiseen edeltäjäänsä verrattuna sujuvammalta elokuvalta.
Elokuvan tarina on monista taiteilijakuvauksista tuttu: kiihkeän nousun ja menestyksen jälkeen seuraa yhtä jyrkkä lasku. Jos katsoja tuntee pääpiirteissään Olavi Virran tarinan, ei elokuva sisällä Virran uran osalta suuria juonellisia yllätyksiä. Kiinnostavampi elokuva on kuvatessaan Virran siviiliminää ja perhe-elämää, johon uran nousu- ja laskukaudet heijastuivat.
Tietyiltä osin elokuva jää kuitenkin hieman kesken: lopussa tapahtuu suora noin kymmenen vuoden mittainen hyppy Virran viimeisiin vuosiin, eikä tässä välissä tapahtuvia seikkoja Virran elämässä selitetä kovinkaan kattavasti. Myös monet Virran elämää syventävät vaiheet lapsuudesta sekä avioliiton että uran varrelta ovat jääneet kuvaamatta: näiden myötä elokuvasta olisi saanut ehkä aavistuksen koskettavamman draaman aikaan. Jossain vaiheessa elokuva tuntuu kääntyvän lähinnä siihen, että Virta ryyppää muiden muusikkokollegoiden kanssa hotelli Tornissa, käy välillä keikoilla ja pyörähtämässä tavan vuoksi myös kotona, ja vähän ajan päästä sama ralli uudestaan.
Nimiosassa Lauri Tilkanen sekä Virran Irene-vaimoa näyttelevä Malla Malmivaara tekevät päärooleissa kelvollista työtä. Erityisesti Malmivaara esittää uskottavasti sitä ristiriitaa, jota menestystä niittäneen Olavinsa rinnalla seissyt Irene koki miehensä viinanjuonnin ja naisseikkailujen myötä. Muista yksittäisistä rooleista jäävät mieleen mm. Helismaahansa tällä kertaa enemmän alkuperäishahmonsa mielikuvaa ujutettua saanut Martti Suosalo sekä Jonna Järnefelt, joka piirtää Olavi Virran Ida-äidistä lempeän vahvan luonnekuvan.
Roolisuoritusten osalta joudutaan taas palaamaan hieman ongelmalliseen loppuun elokuvassa. Vaikka Raimo Grönberg tekeekin herkän ja koskettavan (näköis)roolin vanhana Virtana, leikkaus aiemmasta Tilkasesta Grönbergiin on sittenkin hieman liian jyrkkä elokuvan sisäisen uskottavuuden kannalta. Jos kerran Malla Malmivaara pystyi näyttelemään myös ikääntynyttä Irene Virtaa, olisi varmaan Tilkaseenkin saatu maskeerauksen avulla ikääntyneen Virran näköä. Myöskään aikaisempi elokuvatekninen ratkaisu – Tilkasen esityksen taustalla soi Virran alkuperäinen ääni levytyksiltä – ei Grönbergin roolisuorituksen kohdalla tunnu uskottavalta: toisaalta kerrotaan, että hauraasta olemuksesta ja halvauksen myötä katkonaisesta puheesta huolimatta Virran lauluääni oli loppuvaiheessakin terävä, joten ehkä tämä ratkaisu onkin lähellä arkipäivän realismia. Osittain elokuvan loppu sortuu myös hivenen liikaa kyyneltenkalastelun puolelle.
Vaikka Olavi Virta olisi voinut olla aavistuksen rosoisempikin elokuva, välittyy elokuvasta kuitenkin melko hyvin Virran uran sekä elämän huiput ja aallonpohjat. Yleisote elokuvassa on toteava: se kuvaa miten Virralle kävi, mutta kovin suurta syy- ja seuraussuhdetta tai Virran omaa pohdintaa tilanteestaan ei kuulla. Ehkä Tom Lindholmin mainion toimittajakarikatyyrin olisi voinut ujuttaa Virran kuoleman jälkeiseen aikaan selvittämään, mikä mies Virta pohjimmiltaan oli, jolloin elokuva olisi saattanut toimia Citizen Kane -tyylisenä henkilökuvan perkauksena paremmin.
