Vampyyribuumin ollessa kuumimmillaan, intohimoisen teinivillityksen vastapainoksi löytyy myös vahvoja inhoreaktioita. Inhosta, ärsytyksestä ja todennäköisesti helpon rahan himosta on kasattu kokoon vampyyriparodia Vampyyrien imussa.
Becca (Jenn Proske) on kaunis teinitypy, joka saapuu sateiseen Sporksin pikkukaupunkiin ja ihastuu siellä välittömästi kiehtovan kummalliseen Edward Sulleniin (Matt Lanter), joka paljastuukin vampyyriksi. Kuulostaako tutulta? Jep, tarina on suoraan Stephenie Meyerin Twilight-saagasta, mutta tällä kertaa kertojana on Vampyyrien imussa. Juonta on tarpeetonta referoida sen kummemmin, Twilightin katsojat tuntevat sen kyllä, ja muiden tuskin kannattaa tutustua koko elokuvaan. Twilightin tunteminen on tässä tapauksessa tarpeen, sillä Vampyyrien imussa on lähes kokonaan parodia Meyerin verenimijäsaagasta. Elokuva on useita kohtauksia, lavastusta ja repliikkeja myöten kopio Twilighteista, joskin tällä kertaa repliikit painotetaan niiden ansaitsemalla naurettavuudella. Lokaa heitetään myös esimerkiksi Haikein terveisin -elokuvasta, Jersey Shore -tv-sarjasta, Kardashianin perheestä ja Lindsay Lohanista, mutta aihealueen huomioiden yllättävän vähälle kuittailulle jätetään True Bloodit ja Vampyyripäiväkirjat.
Parhaimmat läpät leffassa ovat ne hienovaraisimmat; Jenn Prosken tarkka ja hiottu Bella -imitaatio läpi elokuvan (Proske on opetellut Kristen Stewartin maneerit jokaista suun nykimistä ja hiusten sukimista myöten niin viimeisen päälle, että voisi kevyesti tuurata Stewartia tulevissa Twilighteissa), itsetiedostetut kommentoinnit roolihahmojen ja tilanteiden epäuskottavuudesta (”Ai teillä on nyt se elokuvista tuttu välitön kemia -tuijotus slow motionina!”) ja alun indie-rokkibiisi, joka soi taustalla kun Becca saapuu Sporksiin. Tyyliltään ralli sopisi Twilightiin täydellisesti, mutta huvittaa sanoillaan ”I’m so unhappy, why can’t I find some cool alternative boyfriend who understands me?”. Sekoboltseimmat kohtaukset pamahtavat Scary Movieiden tyyliin överiksi ja kallistuvat huvittavuuden sijaan mauttomiksi. Kuittailevamman huumorin muututtua farssimaiseksi sekoiluhäsläämiseksi, lopahtaa myös katsojan mielenkiinto ja keskittyminen.
Tämän tyylistä parodiaa on vaikea arvostella. Mitään omaperäistä tarinassa ei varsinaisesti ole, ja tässä tapauksessa kokonaisuus on yllättävänkin suora kopio jo ilmeistyneistä Twilight-leffoista. Käsikirjoittamiseksi ei oikein voi kutsua vitsien lisäämistä jo olemassaolevaan tarinaan, eikä ohjaamistakaan ole se, että sanotaan ”tee juuri niin kuin tuo toinen näyttelijä tuossa toisessa elokuvassa tekee ”. Kornit vampyyritarinat tarjoavat niin paljon parodiointipotentiaalia, että olihan tällainen leffa täysin odotettavissa, mutta rahastus haisee silti. Ja vaikka Vampyyrien imussa välillä naurattaakin, ei vitsitkään luovimmasta päästä ole. Esimerkiksi Jacob-susipojan tiukkoihin farkkusortseihin ängettyjen laumakavereiden homosketsi ei taatusti tule kenellekään yllätyksenä. Epäuskottava lauma öljyttyjä ylävartalonäyttelijöitä huvitti niin paljon jo Twilightissa, että heput parodioivat itse itseään paremmin alkuperäisessä leffassa kuin itsestäänselvässä sketsissä. Leffan suuri miinus on myös Meyerin saagan röyhkeimmän piirteen parodioinnin täydellinen puute. Twilightien harjoittama ”piilo”konservatiivisten, kristillisten arvojen tuputtaminen jätettiin täysin rauhaan. Liekö syynä kaksinaismoralistinen Amerikka, jossa kristittyjen pilkkaamista harvemmin katsotaan huumorilla, mutta tässä tapauksessa mormoni-Meyeria olisi todella ollut syytä kritisoida. Ilman aivopesukritiikkiä on Vampyyrien imussakin vain kuppi väljähtänyttä verikorviketta.
