Suomesta on viime vuosina noussut useita nuoria naisohjaajia, jotka ovat vakuuttaneet esikoisohjauksillaan. Onnistuneen esikoisen jälkeen toiselta teokselta odotetaan usein enemmän, vasta toisella elokuvalla voidaan tosissaan erotella jyvät akanoista. Skavabölen pojilla elokuvayleisön tietoisuuteen singahtanut Zaida Bergroth tuo teattereihin toisen elokuvansa Hyvä Poika, joka pesee laadullisesti edeltäjänsä, ja osoittaa Bergrothin kuuluvan nuorten naisohjaajien jyvistä parhaimpiin.
Leila Manner (Elina Knihtilä) on menestynyt näyttelijä, joka pakenee uransa aiheuttamaa stressiä ja julkisuutta kesähuvilalle poikiensa Ilmarin (Samuli Niittymäki) ja Unton (Eetu Julin) kanssa. Epävarmuuden ja itsekkyyden vuoristoradassa matkaava nainen ei ole kasvattajana niitä parhaimpia, mutta ei itse elämänsä tärkeimmän roolinsa epäonnistumista tiedosta. Leila kutsuu huvilalle ystäviään kesää juhlistamaan, ja vieraista yksi, Aimo (Eero Aho) päättää jäädä pidemmäksikin aikaa. Leilan pojista vanhempi, 19-vuotias Ilmari, on kehittänyt äitiinsä ahdistavan oidipaalisen suhteen, eikä suostu hyväksymään vierasta miestä perheen huvilalle pyörimään. Unto puolestaan pakenee videokameran taakse, ja keskittyy kuvaamaan hyönteisiä, kun omaa elämää ei mieli enää uusintana katsoa. Ilmari koittaa pehmentää kieroa äitisuhdettaan poikaan hullaantuneen outolintutytön, Karitan (Anna Paavilainen) kanssa, mutta kun on päättänyt antaa sydämensä vain yhdelle naiselle, ei sinne muita mahdu.
Taidokkaasti ohjatusta elokuvasta jää positiivinen fiilis pääosin omalaatuisen ja piristävän erilaisen tarinan takia. Suomessa ei voi, eikä todellakaan tarvitse pyrkiä hollywoodilaisiin elokuviin, mutta kuinka moni jaksaa enää katsoa kotimaista elokuvaa alkoholismista, perheväkivallasta tai sodistakaan? Suomessa pitkään kamppailtujen käsikirjoitusongelmien jälkeen tekisi mieli hurrata ääneen käsikirjoittaja-leikkaaja Jan Forsströmille ja Bergrothille, jotka ovat rohkeasti kertoneet uudenlaisen tarinan, suomalaisia elementtejä ja sävyjä kuitenkin hyödyntäen.
Näyttelijäntyö on elokuvassa huippuluokkaa, Bergrothin käyttämä kronologinen kuvausjärjestys on varmasti mahdollistanut uudenlaisen syvyyden löytämisen hahmojen kehittämisessä. Toistaiseksi tuntemattomampi kasvo, Samuli Niittymäki tulkitsee Ilmarin pakkomielteet hienovaraisella ahdistuksella, Knihtilän suurieleisempi Leila on puolestaan tasan sellainen kuin voisi itsetunto-ongelmissa kamppailevan näyttelijättäräidin kuvitella olevankin. Huvittava ironian tunne kaikuu myös kohtauksessa, missä känniset näyttelijät remuavat kesäjuhlissa ja taistelevat juhlien valokeilasta. Liekö tarvinnut kyseistä kohtausta juuri käsikirjoittaessa keksiä, ehkäpä se pohjaa enemmänkin muistoihin…
Myös musiikki on ihanan erilaista, ja oikeastaan yksinkertaisesti ihanaa. Pariisista käsin vaikuttava suomalainen folk-duetto Mi and L’au on nuorekas, omalaatuinen ja moderni valinta kotimaisen elokuvan scoreksi. Jotain normaalista poikkeavaa siis sekin. Hienoa, että kulttuurikentän nuoret lupaukset tekevät tällaista yhteistyötä, voisin kuvitella, että Mi and L’aun Myspace-kuuntelukerrat räjähtävät Hyvän Pojan ensi-iltaviikonlopun jälkeen tuntuvasti.
Suomalainen elokuva tulee aina arvioitua eri tavoin kuin suuret kansainväliset tuotannot. Pienen ja nuoren elokuvamaan tuotoksia on mahdotonta verrata Citizen Kaneihin tai Inceptioneihin, mutta ei se ole tarpeenkaan, kunhan vaan muistaisimme luoda aidosti omanlaisiamme, persoonallisia ja ainutlaatuisia elokuvia. Suomalainen mainstream-elokuva on ollut valitettavan pitkään jumissa pohjimmiltaan samojen tarinoiden noidankehässä, mutta pariskunta Bergroth ja Forsström näyttäisivät olevan kaksi muutoksen junaa vetävistä nuorista lupauksista. Vaikkei Hyvä Poika maailman omaperäisin elokuva olekaan, on se askel ihailtavan raikkaaseen suuntaan. Sinne on syytä mennä ja lujaa.
