Ohjaajana Aleksi Mäkelä kuuluu niihin veijareihin, joiden jokaikinen elokuva nauttii enemmän tai vähemmän ansaitusti aivan järkyttävän negatiivisia ennakkoasenteita heti kunhan kerrotaan, että uutta olisi taas tulossa. Pakko tunnustaa sen verran, että itse olen syyllistynyt ihan täysin samaan ja siksi Rööperi ei kovin suuria odotuksia herättänyt.
Mutta mitäs mitäs mitäs? Elokuva tuntuukin heti alkumetreillään olevan ihan eri sarjassa kuin ohjaajan muutaman edellinen tekele. Nyt liikutaankin yllättävän vakavissa tunnelmissa ja keskitytään kertomaan tarinaa hyvin rauhallisesti ja perusteellisesti. Henkilöohjaus on saavuttanut aivan uudet sfäärit, mitä ei olisi uskonut Mäkelän elokuvassa näkevänsä. Pois lukien Loiri Pahoissa Pojissa ja Pääkkönen Matissa.
Yleensä kun Suomessa on tehty tämän tyylilajin mainstream-elokuvia, on turvauduttua käyttämään hyvin muovisia ja kliseisiä tehokeinoja, kuten nopeita tarpeettomia leikkauksia, aivan liian kiiltokuvamaista värimaailmaa, ”nokkelaa” dialogia joka loppujen lopuksi ei ole muuta kuin pelkkiä surkeita sutkautuksia, ja omalaatuisia kuvakulmia joilla ohjaajat yrittävät luoda itselleen tavaramerkin epäonnistuen surkeasti. Rööperi syyllistyy näihin samoihin hölmöilyihin, mutta sillä erotuksella, että tällä kertaa niitä on pyritty käyttämään mahdollisimman hillitysti. Kuva minkä Rööperi jättää katsojan silmille on kaikkea muuta kuin kaunis.
Itse tarina vaikuttaa aluksi perinteiseltä ”Meillä oli kaikki, mutta onnistuimme mokaamaan sen” -tragedialta, mutta paljastuukin, että loppujen lopuksi elokuva kertoo lievästi dokumentaarisella tavalla väkivallan ja rikollisuuden säälimättömyydestä, koukuttavuudesta sekä seurauksista. Mutta lisäksi on heitetty vielä enemmän pinnalla oleva teema: Perinteiden kantava voima uusien tuulten puhaltaessa.
Nämä kaksi pointtia, mitä Rööperi katsojalle tarjoilee, kestävät koko elokuvan yli kaksituntisen keston ajan. Katsoja ei sinänsä pääse kyllästymään, koska valkokankaalla tapahtuu koko ajan jotain oikeastikin järkevää. Vaikka välistä elokuvaan onkin työnnetty joitain epäolennaisia elementtejä, toimii tarinankerronta vahvasti loppuun asti.
Kuten jo aikaisemmin meninkin jo sanomaan, tällä kertaa henkilöohjaus ja näyttelijäntyö kulkevat niin käsikädessä, että voi jo melkein kuulla hääkellojen soiton. Edelmann ja Franzén vievät pisteet kotiin erittäin vahvoissa miespääosissa ja äskettäin alalle hypännyt Pihla Viitala lunastaa paikkansa suomalaisen elokuvan ammattilaisten joukosta. Mukana nähdään luonnollisesti myös vanhat tutut konkarit Veijonen, Hietalahti, Kinnunen ja Valkeejärvi. Edellä mainitut herrasmiehet vetävät roolinsa kotiin turvallisella rutiinilla vailla isompaa intohimoa. Tosin eräässäkin hautajaiskohtauksessa Veijonen ja Hietalahti loivat hetken, joka lukeutuu kyselemättä elokuvan hienoimpiin kohtauksiin.
Myös elokuvamusiikin ystävien korvia sivellään nektarilla Kalle Chydeniuksen loistavan musiikin siivittämänä. Musiikki ryydittää kohtausten tunnelmaa parhaalla mahdollisella tavalla aina riehakkaista rähinöistä melankolisiin ja kylmiin raunioitumisiin.
Yhteenvetona Aleksi Mäkelän Rööperi on lyhyesti ilmaistuna hyvä. Se ei räjäytä tajuntaa samalla tavalla kuin esimerkiksi Louhimiehen muutama vuosi sitten ilmestynyt Paha Maa, mutta ei myöskään aiheuta yhtä suurta mielipahaa kuin Siilin Hymypoika. Normaalisti tämän tasoinen elokuva saisi itseltäni 3-3,5 tähteä, mutta Franzénin hahmon flashback-osuus yksinään vaatii sen puolikkaan tähden.
Loppu sanoina sanottakoon, että lopputekstien aikana räjähtävä Timo Rautiaisen Rööperi-kappale potkaisi suoraan ja armotta munille, vaikka ei varsinaisesti elokuvaan kuulunutkaan.
