Asianajaja Knockin (Simon McBurney) yritys myy vanhan, mutta huonokuntoisen kiinteistön. Kunnianhimoinen Thomas Hutter (Nicholas Hoult) lähetetään hoitamaan kaupanteon tarpeellinen byrokratia. Tämän tuore vaimo on jokseenkin epävakaa Ellen (Lily-Rose Depp) ja tällä on kolkkoja aavistuksia. Kiinteistön ostaa erittäin vanha ja erittäin eksentrinen kreivi Orlok (Bill Skarsgård). Itä-Euroopan meininki on melkoisen railakasta. Leffan nimi jo paljastaa, että Orlok on epäkuollut rutonkantaja, jonka muuttomatka on melkoisen töykeä yritys elvyttää vanhaa romanssia. Hutterin tuttava Harding (Aaron Taylor-Johnson) on esimerkki sivullisista uhreista, joita kyseinen retki aiheuttaa.
Robert Eggers istuu ohjaamaan kolmatta versiota klassisesta vampyyrileffasta, joka lainasi Bram Stokeria liiankin läheltä. Mutta se ei ole kovinkaan suuri ongelma leffan perustuessa haudanvakavan kolkkoon tyylittelyyn. Varjot ovat synkkiä, kadut mutkikkaita, veri turskahtelee esiin useamman kuin yhden kerran ja sveitsiläinen professori von Franz (Willem Dafoe) ja tohtori Sievers (Ralph Ineson) yrittävät haalia kokoon tietoja, joiden avulla niljainen nimiolio voidaan pysäyttää.
Nicholas Hoult on ajankohtansa jokamies, joka joutuu melkoisen railakkaan meiningin keskelle ja Lily-Rose Depp on melkoisen epävakaa vaimoke, jolla on ankea salaisuus haudottavanaan. Nämä molemmat joutuvat melkoisen henkilökohtaiseen kriisiin. Aaron Taylor-Johnson johtaa perheyksikköä, joka pääsee aitiopaikalta seuraamaan vanhaa suolaa janoavan itä-juropilaisen kreivipervertikon toilauksien rumia seurauksia. Ralph Ineson ja Willem Dafoe tarjoavat hyvin hienoisen kevennyksen raakaan draamaan ulkopuolisina tarkkailijoina ja Simon McBurney nauttii elämästä sen kaikessa sotkuisuudessa.
Nimiroolissa rohiseva Bill Skarsgård pukee ylleen massiivisen maskin, joka yhdistää itä-juropissa resuavan kreivin huomattavimman detaljin ja saksalaisen ekspressionismin luoman rottamaisen räähkän. Otuksen äänenä on matala rohina ja isoihin vaatteisiin verhoutunut Orlok on antiteesi charmikkaan modernille vampyyrille. Näiden kirppuisten verhojen alla Orlokin mätä ulkomuoto on vastenmielinen ja tämän käytöstavat ovat uhkailua ja kiristystä, joten valmiiksi ruma hirviö ei tarvitse väkivaltaa ollakseen vakuuttava. Mutta Orlok on myös väkivaltainen.
Näyttelijät ovat rooliensa veroisia, eikä Nosferatun visuaalista ilmettä missään nimessä voi moittia, mutta tarinan rakenne on jokseenkin hatara. Mukana on kohtauksia, jotka eivät erityisemmin lisää tarinaan mitään tarpeellista ja sen takia leffa ei ole täydellinen. Parhaimmillaan kyseessä on erityisen tehokas kauhuleffa ja ankeimmillaan käsillä oleva kohtaus ei johda minnekään, eikä sellainen epätasaisuus ole yhtään miellyttävää. Silkan kuvallisen tyylittelytaidon ja erinomaisesti kolkon hirviön merkkiteos, mutta käsikirjoitus on heppoinen oikeutus edellä mainituille taidonnäytteille.
