Neljä täysin erilaista maata, Suomi, Tanska, Irlanti ja Saksa, yhdistivät voimansa ja kokosivat kasaan animaation nimeltä Niko – Lentäjän poika. Yllättäen siitä tuli todella katsottu elokuva, sillä vuoteen 2009 mennessä sillä oli jo 9 miljoonaa katsojaa yli 20 maassa. Suomen mittakaavassa luvut tuntuvat huikeilta ja tästä saavutuksesta voikin olla ylpeä. Mainetta ja kunniaa niitettiin myös palkintojen muodossa – leffa ansaitsi muun muassa kaksi Jussi-pystiä.
Elokuva on talvinen seikkailu pienestä porosta, joka on koko ikänsä haaveillut tapaavansa isänsä. Hän on kuullut tämän olevan urhea ja arvostettu poro, joka kuuluu Pukin Lentojoukkoihin. Huimien käänteiden jälkeen Niko ryhtyy tuumasta toimeen ja päättää raivata tiensä Korvatunturille, jonne kukaan ei ole aikaisemmin löytänyt. Matkassa mukana touhuaa Julias-liito-orava sekä laulajan urasta haaveileva Wilma-lumikko. Suunnitelman toimeenpaneminen on helpommin sanottu kuin tehty, sillä poroja vainoaa pelottava susilauma, jolla on pahat mielessään.
Leffa käsittelee hyvinkin vakavaa aihetta eli yksinäisyyttä ja perhesuhteita, mutta se on tehty hienovaraisesti hellyyttävien eläinhahmojen kautta. Ihmisiä elokuvassa ei nähdäkään, jos ei oteta lukuun joulupukkia, joka vilahtaa kuvissa muutaman kerran. Juoni on sinänsä tavanomainen ja henkilöhahmoistakin löytyy paljon tuttua – sekavaan joukkoon sisältyy sympaattinen päähenkilö ja hänen viisas vaikkakin toheloiva neuvonantajansa sekä perinteinen pahis. Tuttuus ei ole elokuvalle ollenkaan pahitteeksi, vaan se luo sille selkeät raamit. Yksityiskohtiin on panostettu mukavasti ja Lapin kaunista luontoakin hyödynnetään läpi tarinan.
Animaatio on teknisesti todella taitava, vaikka ei ylläkään täysin jenkkilän tasolle. Kun vertaa budjetteja keskenään, ei se mikään ihme olekaan. Hahmojen ulkonäkö ja liikkuminen on kuitenkin moitteetonta ja paikoin jopa ihailtavaa. Pieniä puutteita näkyy silloin tällöin luonnon kuvauksessa, mutta sekään ei menoa haittaa. Suomenkielinen ääninäyttely on miellyttävää ja siihen on selvästi panostettu. Yli joukon nousee mielestäni erityisesti Vesa Vierikko ja Olli Jantunen, vaikka muutkaan eivät ole huonoja. Ulkoisista asioista on kehuttava myös musiikkia, joka vie tarinaa hienosti eteenpäin. Pianomusiikki on aina loistava valinta, kun halutaan luoda koskettava tunnelma.
Leffa on suunnattu selkeästi lapsille, eikä se tarjoa aikuisille paljoakaan. Slapstick kaatuiluineen ja putoamisineen uppoaa varmasti lapsiin ja monia naurunremahduksia se varmasti tarjoaakin. Jäin kaipaamaan enemmän keveyttä ja eräänlaista hupaisuuttakin, vaikka aihe onkin pohjimmiltaaan vakava. Tarinassa on paljon syyttelyä ja syyllisyyttä, pelottavia ja jänniä käänteitä sekä pettymyksiä, mutta vallaton riemu jää mielestäni aika vähälle huomiolle. Tietyt sanavalinnat, kuten ”mitä hittoo sä touhuut” ja ”mitä helkkaria” ovat hieman arveluttavia, kun kyseessä on kuitenkin lasten leffa.
Puutteistaan huolimatta se on kuitenkin hieno kokonaisuus, vaikka ei mielestäni ihan animaatioiden parhaimmistoon lukeudukaan. Juoni on simppeli mutta toimiva ja meininkiä riittää sopivasti, joten sen parissa ei ehdi kyllästyä. Suosittelen sitä alakouluikäisille lapsille, mutta miksei aikuisillekin – leppoisa ja vauhdikas tunnelma nappaa mukaansa kenet vain, ainakin sopivassa mielentilassa.
