Halloween 6:n myötä sarjan tulevaisuus näytti aiempaa vaisummalta, mutta odottamattomia asioita tapahtui. Kun Internet-aika koitti, fanien määrä kasvoi ja täten sarja sai kauan kaipaamaansa suosiota tullen populaarikulttuurin ilmiöksi. Vaikka uutta leffaa ei tullut välittömästi, markkinoille ilmestyi paljon romaaneja, sarjakuvia, vaatteita ja jopa pienoismalleja. Toinen vaikutus tuli Wes Cravenin itseironisen kauhuleffan Screamin kautta, ja yhtäkkiä nuori sukupolvi löysi kauhulegendat uudelleen. Samalla kun kieli poskessa -kauhuleffat alkoivat yleistyä, Halloween-sarjalla oli mahdollisuus palata takaisin näyttävästi.
Mitä H20 voi tehdä, jotta sarja saisi uudelleen uskottavuutta? Edellä mainittujen asioiden ohella palattiin takaisin sarjan juurille ja tavoitettiin käsitystä siitä, miksi ykkösosa on pelottava. Vaikka Donald Pleasence puuttuu, Jamie Lee Curtis palasi mielellään debyyttirooliinsa. Curtis ajatteli, että juoni kertoisi Laurien pyrkimyksistä voittaa pelkonsa, ja tätä kautta sarja loppuisi. Curtis ja tuottaja Moustapha Akkad olivat mukana, mutta kaikkien kaipaama John Carpenter puuttui lunastaessaan itsensä ulos projektista. Friday the 13th osat 2 & 3 ohjannut Steve Miner otti ohjat käsiinsä, ja jopa Screamin käsikirjoittajalla Kevin Williamsonilla oli näppinsä pelissä dialogin suhteen.
Käsikirjoituksessa leffan nimi oli Halloween 7: The Revenge of Laurie Strode ja se olisi kertonut edellisistä osista jotain oleellista, mutta lopulta kaikki se jätettiin huomiotta, joten H20:sta tuli suora jatko-osa kakkoselle. Fanit joko tykkäävät siitä, että H20 onkin tarinaltaan Halloween III tai ei. Vaikkakin se sivuttaa lukuisat hyvät asiat edellisistä osista, se oli toisaalta fiksu ratkaisu Laurien osuuden suhteen, koska H20:n liittäminen osiin 4-6 olisi ollut käsittämätöntä. Leffa on myös paremmassa suunnassa luodessaan omaa vaihtoehtoista universumiaan, etenkin kun ottaa huomioon miten huono kuutosen lopetus oli. Toisin kuin kaksi edellistä osaa, leffa ei kärsinyt jännitteistä tuotannon aikana. Mutta tästä tiedetään, että tekijöiden oli vaikea päättää miltä Michaelin maski näyttää. Siksi leffafanit varmaan bongaavat, kuinka leffan aikana näkyy kolme eri maskia vakionaamarin lisäksi. Sen siitä näkee, että ”The Shape” maski merkitsi niin paljon tälle porukalle, että edellisistä osista poikkeava maski on keksittävä keinolla millä hyvänsä.
Halloween H20 on mielenkiintoinen tapaus vaikka ongelmia onkin. Se ei ole aina järin pelottava yrittäessään luoda ykkösen kaltaisen skenaarion, kuten hidas
eteneminen ja jump-scare -kohtaukset. Mutta kuten sanottu, tämä on hyvä leffa. Siinä missä Halloween oli perin 70-lukulainen kauhuleffa, mikä heijasti myöhemmin omaa aikakauttaan, niin H20 on perin 90-lukulainen, Scream-sukupolven aikana ilmestynyt perinteinen slasher-leffa. Toki tässä löytyy tasaisempaa kauhua ja myös sellaista mikä ei slasher-kohtauksissa riistäydy käsistä… joka koitui edellisten osien kohtaloksi.
Näyttelijävalinnat osuivat kuitenkin parhaiten nappiin, kuten Adam Arkin, Josh Hartnett tai vaikkapa nouseva tähti Michelle Williams ja onnistuneesti koomista vartijaa esittävä räppäri LL Cool J. Puhumattakaan teineistä, jotka eivät ole ärsyttäviä – ja viimeisenä muttei vähäisimpänä Jamie Lee Curtisin kuuluisa äiti Janet Leigh, joka piipahtaa ruudulla tekemässä pari viittausta klassikkoelokuvaansa Psyko.
Tämä elokuva toimii parhaiten kahdesa asiassa: alku- ja loppukohtaus. Sanoisin, että näissä kohtauksissa ei ole mitään vikaa. Prologi alustaa loppuleffaa muistuttamalla kahdesta ensimmäisestä osasta ja esittelemällä meille tutun henkilöhahmon, ja vähän ilkeän näköisiä teurastuksia. Sen jälkeen seuraa sarjan yksi parhaiten toteutetuista alkuteksteistä, missä H20-tunnari soi, kamera suuntaa sanomalehtien otsikoita ja taustalla kuuluu tohtori Loomisin kuuluisa monologi Michaelin pahuudesta. Alku näytti vihjaavan, että eräs konstaapeli olisi alkanut tutkia tapausta, mutta hänet unohdetaankin heti sen jälkeen. Silti joillain yksityiskohdilla on väliä ja lähtökohdat isoon kohtaamiseen palkitaan. Ensimmäisen tunnin ajan seuraamme Curtisin parempaa suoritusta Lauriena ja hänen pelkotilojaan. Tämä juoni kasvattaa kaikkea aina kliimaksiin saakka, jossa Laurie ja Michael viimein ottavat mittaa toisistaan. Siinä ei säästellä potkujen, nyrkkien tai edes veitsien heilutteluja.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä Carpenter itse olisi tehnyt elokuvan kanssa, mutta Steve Miner tuli hyvänä vaihtoehtona, joten H20 pärjää täysin vertailussa huonompia jatko-osia vastaan, koska tässä osassa tekijöillä oli pitkästä aikaa käsitystä ykkösen kärsivällisestä tyylistä. Toisin kuin mitä Halloween: Resurrection oli myöhemmin, H20 ei ole itseironinen Scream-tyylittelijä vaan se on hillitty ja loppua myöten tajunnanräjäyttävä sarjan päätös (mutta ei ollutkaan). Loppuun pistettiin niin paljon energiaa, että sarjan lopetus olisi jo ollut tässä, mutta lippuluukut puhuvat.
