Valtavan suositun leffasarjan jälkimainingeissa näyttelijät joutuvat kärsimään samasta ongelmasta, joka vaivaa heidän tv:n puolella työskenteleviä kollegoitaan: tutusta roolista irtautuminen ei ole helppoa. Liian samanlaisena pysyvä roolitus ei välttämättä motivoi näyttelijää, kun taas täydellinen tyylinvaihdos loitontaa fanikunnan. Genreloikka saattaa myös paljastaa näyttelijän hyvin rajalliset kyvyt. Tempauksen haasteellisuudesta kertoo jotain jo se, että Sean Connerya lukuun ottamatta kukaan muu Bond-näyttelijä ei ole 007-roolin hylkäämisen jälkeen tehnyt juurikaan mieleenpainuvaa uraa.
Taylor Lautner ei haasteesta lannistu. Twilight-tarinan kääntyessä loppusuoralleen pyrkii sarjan kolmas pyörä Lautner siirtymään pois teiniangstin ja stalkkausdraaman luota kohti vakavasti otettavaa toimintatähteyttä. Ensiyritelmä Abductionissa selviää, että teinipoika Nathanin (Lautner) elämä on valhetta: hänen vanhempansa (Maria Bello ja Jason Isaacs) eivät olekaan hänen vanhempiaan, hänen uniensa tulkkaamisessa auttava psykiatri (Sigourney Weaver) suojeleekin häntä todelliselta taustaltaan, ja kohta klopin kintereillä ovat niin CIA (etunenässä Alfred Molina) kuin serbiterroristitkin (etunenässä Michael Nyqvist), jotka yrittävät Nathanin kautta päästä käsiksi tämän tärkeitä tiedustelutietoja hallussa pitävään isään.
Siepattu paljastaa armotta Lautnerista yhden ikävän asian: hän ei osaa näytellä. Ei sitten yhtään. Zip, zero, nada, zilch, rien, bugger all. Ukolla on kyllä kohdallaan ulkoiset puitteet eli lihasmassa, pituus ja kirveellä veistetty vakava ilme, joita tarvitaan vakuuttavalta näyttävään juoksenteluun ja ammuskeluun, mutta kasvoilla säilyy koko Abductionin ajan yksi ja sama ilme. Kaiken lisäksi tuo Lautnerin kasvoille jämähtänyt ilme on juuri sellainen, joka ei kerro mistään mitään. Hän tuijottaa maailmanmenoa kuin olisi kaikesta erillään ja odottaa katsojan kanssa kilpaa, että sivuosia hallitsevat yllättävän nimekkäät paremmat näyttelijät tulisivat opastamaan hänet elokuvan läpi. Weaver, Bello ja Molina huutavat pojalle ohjeita ja kehottavat olemaan luottamatta kehenkään. Silloin tällöin kuin tyhjästä Nathan alkaa kuitenkin ilman sen kummempia perusteluja hyväksymään ohjeita keneltä tahansa – jopa tyhjästä ilmestyvälle miehelle, joka väittää olevan hänen oikea isänsä, mutta luottamusta herättävästi suostuu kommunikoimaan vain puhelimen välityksellä.
Ohjaajana häärii mielikuvituksettomia toimintakohtauksia vaivalloisesti purkittava John Singleton, joka on pudonnut kauas 20 vuoden takaisesta esikoisohjauksestaan Boyz n the Hood. Jos Singletonin debyyttielokuvassa kulman kundien arkipäivä oli kuvia kumartelematonta, ihmisläheistä ja koskettavaa, on Nathanin elämä valheellisen lisäksi yhtä suurta teinikliseettä. Vapaa-aikanaan hän juhlii ja remuaa muutenkin tavalla, joka muistuttaa enemmän käsikirjoittajan omaan opiskeluaikaansa kohdistamia haaveita kuin todellisuutta. Sen sijaan koulussa hän on yht’äkkiä miellyttävä ja ujo tyyppi, joka on ihastunut osavaltion ihanimpaan tyttöön, joka ei vuorostaan jostain syystä mitenkään huomioi kaapin kokoista Lautneria ennen kuin luodit alkavat lennellä. Sitten matka käykin käsikynkässä halki puolen Amerikan, eikä silmiä enää komistuksesta irroteta.
Elokuva on kaikesta kauheudestaan huolimatta yllättävän kiehtovaa seurattavaa. Leffaa tapittaessa ei malta odottaa, millaista kuraa käsikirjoittaja Shawn Christensen seuraavaksi kehittää. Rock-bändin kitaristina ja laulajana toimiva Christensen ei ole nimittäin kynäniekkana kummoinen ilmestys. Teinipoika Nathan eksyy actionin maailmaan yllättäen perimänsä ansiosta kuin Harry Potter ja juoksentelee sen jälkeen ympäriinsä paikallaan polkevuuden uusia syvyyksiä tutkivaa Bourne-kloonia. Onkin jopa jännittävää odottaa, mitä kliseitä ja järjettömyyksiä hahmot seuraavaksi joutuvat kohtaamaan.
Tahattomana komediana leffa saattaakin jopa sujua – mieluiten unohtamista nopeuttavan juomapelin kera: ota hörppy joka kerta, kun joku huutaa Nathanille ohjeita, tai kun hänen reaktiotaan ei pysty lukemaan hänen kasvoiltaan. Tyhjennä lasisi, kun tunnet peruuttamatonta myötähäpeää kamalia repliikkejä suoltavien oikeasti hyvien näyttelijöiden puolesta. Jos et ole tarpeeksi vanha alkoholijuomien ostoon, tai jos Taylor Lautner dvd-/br-levyn kannessa ei ole niin iso itseisarvo, että pystyisit ohittamaan juonenkuljetuksen absurdiudet tai teoksen sisällöttömyyden, ei koko leffaa kannalta alkaa katsomaan.
