Pahoin alkoholisointunut suurten intiaanisotien veteraani kapteeni Nathan Algren (Tom Cruise) saa pestin kouluttaa sivistysvallaksi pyrkivän Japanin armeijaa, joka on pahasti jumahtanut viime vuosisadalle. Rahanahne Algren joutuu taistelun tuoksinassa vihollisleiriin, jossa joutuu elämään ilman mitään nykyajanmukavuuksia. Samuraiden, muinaisjapanin kunniakkaiden ja lojaalien sotureiden keskellä parrakas jenkki oppii kunnioittamaan vihollistaan ja elämään harmoniassa luonnon kanssa. Amerikkalaisen kapteenin ainoana juttukaverina toimii samurai-päällikkö Katsumoto (Ken Watanabe), joka haluaa oppia tuntemaan vihollisensa suurta, kapinansa lopettavaa taistelua varten. Algrenin ja Katsumoton välille syntyy kunnioituksen- ja ystävyydenside, joka saa Algrenin miettimään samuraitten kannalta tätä armotonta kapinaa, sotaa teollistuvaa Japania vastaan.
Viimeinen samurai eroaa useimmista muista Hollywood-spektaakkeleista juuri vahvojen, tunteikkaiden, uskottavien ja ihastuttavien roolisuoritusten ansiosta. Parrakkaan ja pitkähiuksisen Cruisen sekä kaljuuntuvan ja karismaattisen Watanaben yhteinen kemia toimii kuin – jokaisen tuntema – junanvessa. Molemmat näyttelijät pystyisivät yksinäänkin kannattelemaan kokonaisen mestariteoksen painoa, mutta parhaiten he hoitavat hommansa yhdessä. Hollywoodin tunnetuimpiin nimiin kuuluvan Cruisen taidot eivät aina kulje käsi kädessä herran maineen ja elokuvien arvostuksen kanssa, mutta Viimeisessä samuraissa tämä todistaa kuuluvansa maailman suurimman filmitehtaan karismaattisimpiin kiiltokuvapoikiin. Cruisen roolihahmosta löytyy niin maskuliinisuutta kuin hieman syvällisempää pohdiskeluakin. Cruisella riittää lahjoja ja karismaa hukattavaksi, mikäli joku keskitasoa reippaasti parempi ohjaaja sitä vaatii. Japanin oman Marlon Brandon, eli Ken Watanaben Oscar-ehdokkuudella huomioitu rooli on ehdottomasti, ei vaan elokuvan, vaan ehkä koko 2000-luvun paras. Roolista löytyy tunnetta, paneutumista sekä taiteellista ja ammatillista heittäytymistä. Kyseessä on Watanaben paras rooli, joka johti läpimurtoon ja useisiin muihin mahtaviin elokuviin kuten Geishan muistelmiin ja Clint Eastwoodin Iwo Jimaan sekä Christopher Nolanin vähemmän loistokkaaseen Batman Beginsiin.
Elokuvan visuaalinen kauneus on vertaansa vailla. Mahtavat Uuden Seelannin maisemat, harvinaisen hyvin suunniteltu ja toteutettu kameratyöskentely, joka yhdistelee laajoja kuvia lähikuviin ja keskittää katsojan katseen useasti juuri maisemiin. Kun vielä yhdistetään onnistuneet ja hartaasti mietityt leikkaukset sekä mahtipontinen musiikki, saadaan aikaan elokuva, jota voi helposti kutsua erääksi maailman kauneimmista ja tunnelmarikkaimmista elokuvista. Elokuva todistaa yhdessä Veritimantin kanssa sen, että ohjaaja Zwickillä todellakin on silmää kauneudelle. Trailerit ja julisteet eivät kerro useimmissa tapauksissa kokototuutta elokuvasta, mutta tällä kertaa ne kielivät kauniista ja tunteisiin vetoavasta elokuvasta, joka saa hyvin todennäköisesti aikaan kaipuuta vanhoihin, tavallaan huolettomiin päiviin ennen autoja, tietokoneita, suurkaupunkeja tai mitään syvää rauhaa rikkovia asioita. Tämä elokuvaa saa haluamaan samuraiksi menneiden aikojen Japaniin.
Edward Zwick on mainiosti onnistunut kaihtamaan niin monia pitempiä draamoja heikentävää juonenlaahausta, joka esiintyy monesti juuri elokuvan keskikohdalla. Zwick saa juonen kulkemaan juuri samalla tempolla ensimmäisestä kohtauksesta lopputeksteihin saakka, jonka vuoksi katsoja ei menetä mielenkiintoaan elokuvaa kohtaan missään vaiheessa. Elokuvan dialogi puolestaan on uskottavaa ja sujuvaa aikaan ja paikkaan nähden.
Viimeinen samurai on täydellisyyttä hipova historiallinen spektaakkeli, jonka tielle ei osu ainoatakaan kompastuskiveä. Eheä kokonaisuus, jota kuljettaa Hans Zimmerin mahtava musiikki, loistavat näyttelijät, uskomaton kameratyöskentely ja onnistunut leikkaus. Näitä ylistyssanoja riittäisi kerrottavaksi vielä vaikka kuin paljon, mutta päätän tyytyä vähään.
” – Tell me how he died.
– I will tell you how he lived.”
