Kun Hollywoodin arkeologit päättävät kaivaa vanhan muinaisaarteen raunioistaan, on oltava erityisen tarkkana. Historiallisen materiaalin sohiminen kun on aina vaarallista touhua, sillä mitään ei ole helpompi vaurioittaa kuin suojatonta kreikkalaistarustoa jonka tekijät ovat jokaisen nälkäisen ohjaajan tavoittamattomissa.
Lukiessani siis Finnkinon sivuilta kuvauksen elokuvasta Titaanien taistelu, odotukseni hipoivat heti taivasta. Filmi perustui kreikkalaisen mytologian sankariin, ylijumala Zeuksen poikaan Perseukseen (Sam Worthington) ja tämän taisteluun jumalia vastaan. Tähän 3D-ihmeeseen oltiin temppelistä löydetyn tarinan lisäksi sekoitettu romantiikkaa, toimintaa ja huumoria. Kaikki ainekset olivat koossa.
Elokuvan loputtua hämmästyin huomattuani, kuinka kauan ihminen oikeastaan pystyy pitämään kulmiaan yhtäjaksoisesti koholla.
Titaanien taistelu oli loistava esimerkki hyvän tarinan systemaattisesta tuhoamisesta. Vanha kreikkalainen jumalaarre oli raiskattu armotta lattean huumorin, kornin rakkaustarinan ja myötähäpeää herättävän machoilun turvin. Tekele oli kaiken maallisen kliseisyyden taidonnäyte, ja kuluneinta oli Perseuksen ja Ion (Gemma Arterton) romanssiosuus. Se vain ilmestyi. Se ei koskettanut eikä ihastuttanut. Sitä ei edes tapahtunut, mutta siihen elokuva kuitenkin onnellisesti loppui. Lupaavalla tarinan kerronnalla ja kauniilla maisemilla alkanut filmi oli siis loppupeleissä todella työlästä katsottavaa.
Leikkaus oli suoranainen epäonnistumisten epäonnistuminen. Taistelukohtauksista ei saanut kunnolla selvää, ja päätä särki yrittäessä seurata miekkasankareiden liikkeitä. Kuvakulman vaihtuessa kokokuvaan yleisö huokaisi helpotuksesta, mutta ennen huokauksen päättymistä kuva oli taas loikannut yltiödynaamiseen vuoristorataan. Pari merkityksetöntä lentoa ja hyppyä oli onnettomasti hidastettu, ja se tosiaan löi viimeisen naulan lähes parodioita muistuttavien actionkohtausten arkkuun.
Vaikka pohjana oli kiistattoman hyvä tarina, ei ennätysvauhtia etenevä käsikirjoitus ollut edes kohtalainen. Vuorosanatkin olivat täysin tyhjänpäiväisiä. Mitään ei jätetty katsojan oman päättelykyvyn varaan, vaan hahmojen yksipuolisissa keskusteluissa tuli ilmi enemmän kuin uutisissa. Mitäänsanomattomista henkilöistä ei oltu niistäkään saatu kunnolla edes stereotyyppisiä; esimerkiksi kulttisankari Perseus oli olevinaan komea, lujatahtoinen ja jylhä nuori mies, jossa oli todellisuudessa kuitenkin yhtä paljon särmää kuin Oltermann-juustossa. Sotilasryhmän persoonallisiksi tarkoitetut miehet jättivät kylmäksi. Leterrierin näkemys Olympoksen jumalista ei sekään sykähdyttänyt, joskaan Ralph Fiennesin tummanpuhuva Haades ei pettänyt lainkaan niin pahasti kuin Liam Neesonin näyttelemä ylijumala Zeus. Kimalteleva Neeson toi mieleen lähinnä ikääntyvän poplaulajan, joka ajattelee hopeaisten glittersaappaiden olevan edelleen kuuma juttu.
Tässähän täytyy vetää jo henkeä. Rauhoitun vähän ja myönnän, että olihan tässä huhtikuisessa fiaskossa hyvääkin. Hulppeat maisemat ja vaikuttavat olennot. Pari sykettä nostattavaa kohtausta. 3D-sirkuksesta ei siis oltu tingitty, mutta kyllä 125 miljoonaa dollarilla täytyy saada aikaan muutakin kuin siivekäs kavioeläin ja liiallisesta pituuskasvusta kärsivä mustekala. Joskus hyvä visuaalinen elämys saattaa joissain määrin kompensoida elokuvan puutteita, mutta nyt sitä ei kerta kaikkiaan tapahtunut. Rikokset olivat liian suuria sovitettaviksi, eikä tuomio lyhene pelkällä hyvällä käytöksellä.
Näin lyhyesti sanottuna Titaanien taistelu sortui liialliseen yrittämiseen. Valkokankaalla tapahtui niin paljon ettei mitään ehditty hioa kunnolla valmiiksi, viedä loppuun asti tai saada ylipäänsä sopimaan yhteen yhtään minkään kanssa. Pettymykseni oli aivan erityisen suuri, sillä tämä elokuva olisi voinut olla niin hyvä. Leterrier oli kerännyt kasaan kaikki seikkailurainan ainekset, ruinannut miljoonia käytettäväkseen, saanut käteensä kiistattoman hyvän tarinan, heittänyt ainekset pataan – ja polttanut koko sotkun pohjaan. Itse en syönyt kovin hyvällä ruokahalulla.
