On vuoden kuumin päivä. Valamiehistö saapuu kokoushuoneeseen pohtimaan 18-vuotiaan slummipojan kohtalosta. Pojan väitetään murhanneen isänsä stiletillä rintaan puukottaen noin kello 00.10. Murhan näki vastapäätä asuva nainen ilmaratajunan vaunujen läpi sekä vanha mies alakerrassa on vannonut kuulleensa pojan huutavan tappavansa isänsä, riitaa sekä nähneensä pojan juoksemassa karkuun rappukäytävässä. Todisteet ovat ilmiselvät, lienee vain muodollisuus että 12:sta, toinen toistaan persoonallisemmasta miehestä, koostuva valamiehistö kokoontuu miettimään tapausta sekä toteamaan pojan syylliseksi murhaan ja täten sähkötuoliin joutuvaksi. Tarvitaan vain yksimielinen päätös syyllisyydestä. Kaikki todisteet ovat selviä ja poika on selvästi syyllinen.
Vai onko?
Sidney Lumet on ohjannut reaaliajassa kulkevan, dialogiin nojautuvan mestariteoksen. Elokuvassa käydään läpi murhan tapahtumia oikeussalissa kuulemien todisteiden perusteella, mutta vain yksi valamies, valamies #8 (Henry Fonda) ei usko pojan olevan syyllinen. Hänellä on vastassaan 11 miestä jotka uskovat pojan syyllisyyteen, joista usea haluaa mahdollisimman pian pois kuumasta, ei-ilmastoidusta huoneesta. Syntyy raivokas väittely valamiehistön keskuudessa, valamies #8 yrittäen nähdä, sekä päätellä perustellen muille, tapauksen todellisen puolen. Sidney Lumet on luonut ainutlaatuisen elokuvakokemuksen sillä tapahtumia ei lainkaan esitetä takaumin tai hyppäyksin tapahtumapaikalle, vaan esittää kaiken valamiehistön puheissa, poistumatta huoneesta.
Kuulostaa jopa uskomattomalta että elokuva etenee reaaliajassa sekä perustuu vain dialogiin. Tälläisessa tapauksessa on monia riskejä: dialogi voi olla pitkää ja pitkästyttävää, asiat joudutaan kertoa liian sekavasti tai liian hitaasti, murha voi jäädä katsojalle epäselväksi sotkuksi tai sen mietiskely hämäräksi sumuksi. Lumet on taidokkaasti välttänyt kaatumasta näihin ansoihin. Asiat kerrotaan verkkaiseen tahtiin, mutta hyvin ymmärrettävästi. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, jotta katsoja ei hämmenny minkään sekunnin aikana. Reaaliajassa kulkeminen taasen luo olotilan, jossa tuntuu itse olevan mukana huoneessa kuuntelemassa perusteluja miksi poika olisi syytön tai syyllinen.
Lumet on elokuvassaan keskittynyt olennaisimpaan, murhan tapahtumien kulun päättelyyn sekä syyllinen-syytön-väittelyyn. Valamiehistön nimiä ei kerrota, tapahtumapaikka on läpi elokuvan sama huone, turhiin sivutarinoihin ei juututa. Keskittyminen kohdistuu vain ja ainoastaan Henry Fondan kautta tuomiin ahaa-elämyksiä nostaviin päättelyihin, mutta antaa katsojilleen myös hengähdystaukoja. Elokuvan alle 2-tuntisesta kestosta ja verkkaisesta kerronnasta huolimatta, jokaiselle valamiehelle luodaan omalaatuinen persoonallisuus jonka takia katsojalle ei jää yhtään pahvifiguurikuvaa kenestäkään valamiehistön jäsenestä. Valamiehistöstä löytyy baseball-otteluun kiiruhteleva Yankees-fani, slummien kasvatti sekä jopa sokeasti pojan syyllisyyteen uskova temperamenttinen mies.
Valamiesten Ratkaisu on todellinen elokuvaklassikko ja jokaisen elokuvista vähänkin kiinnostuneen ehdoton must-see. Sidney Lumet on luonut täydellisen esimerkin että hyvät elokuvat eivät tarvitse huikeita erikoistehosteita, upeita kuvauspaikkoja tai vauhdikkaita kohtauksia. Lumet on vaihtanut käsityksen elokuvista lopullisesti. Lisäksi elokuva jättää tyhjäksi murhan todellisen vastauksen, oliko poika syyllinen vai syytön, mikä saa katsojan miettimään kuinka nykyäänkin on hyvin mahdollista että syyttömiä tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Valamiesten Ratkaisu on mustavalkoisten elokuvien kärkeä, kenties jopa paras. Tämä ei-niin-tunnettu mestariteos kuuluisi ehdottomasti olla osa elintärkeää kulttuurisivistystä.
