Spotlight on tositapahtumiin perustuva draama-trilleri, joka seuraa sanomalehti Boston Globen tuotantotiimiä, jonka mukaan itse elokuvakin on nimetty. He taas lähtevät yhdessä ratkaisemaan tapausta, jota muut Bostonilaiset yrittävät kovaa salailla. Lasten hyväksikäyttöä katolilaisessa kirkossa. Mitä syvemmälle he tapaukseen kaivautuvat, sitä suuremmaksi ja lähes järjestelmälliseksi se laajenee.
Spotlight jos jokin on tärkeä elokuva. Ja sen myös itse elokuvan tuottajat huomaavat. Elokuva onkin tehty lähes dokumentoidulla tyylillä. Tästä puuttuu kaikki kliseet joita elokuva-ala on tuottanut ja se myös toimii. Ohjaaja Tom McCarthy yrittää saavuttaa sen tason elokuvantekemisessä, jolloin katsoja unohtaa katsovansa elokuvaa. Hän melko hyvin onnistuu tässä. McCarthy yrittää myös tehdä tästä elokuvasta esteettisesti mahdollisimman huomaamattoman ja värittömän. Yleensä kun ohjaajat yrittävät tuoda mahdollisimman paljon kiinnostavaa katseltavaa jokaiseen otokseen, kohtauksen vaatimalla tavalla tietenkin, joten he lisäävät esimerkiksi huonekaluja, värejä tai tapahtumia taustalle jotta elokuva näyttäisi mielenkiintoiselta. McCarthy taas vähentää taustojen silmiinpistävyyttä, joka taas kohdistaa katsojan huomion paremmin itse aiheeseen ja sanomaan. Tässä vaiheessa elokuvan Oscar palkinnon voittanut käsikirjoitus nousee esiin. Tämä elokuva on kirjoitettu asiallisella tyylillä. Se ei lähde vääristämään tapahtumia tai paisuttelemaan niitä. Ei. Se kertoo tämän tärkeän asian mahdollisimman yksinkertaisesti, hahmoilla joiden dialogi on viilattu heille juuri sopivaksi.
Tämä elokuva muistutti minua yhdestä vuonna 1976 tehdystä elokuvasta nimeltä Presidentin miehet. Molemmat elokuvat on tositapahtumiin perustuvia, esteettisesti erittäin haaleasti tehostettuja ja yksinkertaisesti mutta menevästi kerrottuja. Ainut asia mikä nosti Spotlightin Presidentin miehiä korkeammalle oli sen hahmot. Spotlightin päähahmot ovat persoonallisia, välittäviä ja he ovat tunteellisella tasolla paljon merkityksellisempiä kuin Presidentin miehissä. Spotlight antaa näille hahmoille hengitystilaa, tulla henkilöiksi jotka ovat tämän traagisen tapahtuman keskellä. Eikä hahmoiksi jotka vain kulkevat tämän traagisen tapahtuman läpi. Ja tähän tarvittiin vain muutama kohtaus lisää ja yhteensä noin 10 minuuttia lisää pituutta elokuvalle.
Näitä hahmoja on mainiosti henkiin herättämässä, joukko taitavia näyttelijöitä. Pääosia esittävät Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel MacAdams, Brian d´Arcy James, Stanley Tucci, Liev Schreiber ja John Slattery. Näistä mallikkaimman suorituksen vetää erittäin aliarvostettu Mark Ruffalo. Hän saa ehkä eniten hahmona aikaa kehittyä ja hänelle on myös kirjoitettu vaativimmat että tunteikkaimmat kohtaukset, mutta hän suoriutuu tehtävästään mainiosti. Missään vaiheessa elokuvaa en katsonut häntä Ruffalona, vaan Mike Rezendesinä. Hän oli niin aito ja vakuuttava roolissaan. Kaikki muutkin suoriutuvat työstään loistavasti, eikä minulla näyttelyn suhteen ole minkäänlaista valitettavaa.
Elokuva loppujenlopuksi välillä kompastuu omaan hienouteensa. Siihenkin on syy, miksi ohjaajat käyttävät estetiikkaa mielenkiinnon lisäämiseen ja minä henkilökohtaisesti haluan hämmästellä elokuvan visuaalista ilmettä ja ympäristöä. Tästä sitä ei valitettavasti juurikaan löydä. Varsinkin ensimmäisen 40 minuutin aikana, kun itse juoni ei ollut vielä pakahduttavan mielenkiintoisella alustalla, elokuva tuntui tylsältä, standardien mukaiselta, ja normaalilta. Onneksi loppua kohden elokuva paranee paranemistaan ja tunteellisella tasolla loppuratkaisu tyydyttää.
Asia joka nostaa Spotlightin ”ihan hyvää” elokuvaa korkeammalle on sen uljas ja tärkeä sanoma, jonka on tärkeä tulla ihmisten tietoisuuteen. Elokuvan tuottajat, etenkin käsikirjoittajat Josh Singer ja Tom McCarthy onnistuvat tekemään elokuvasta varteenotettavan ja voimakkaan.
