Tämä elokuva on jäänyt yllättäen hieman pimentoon, vaikka pääosassa esiintyy itse Harrison Ford. Syytä tähän voi hakea vaikka siitä, että 90-luvun alku oli suurten toimintaelokuvien valtakautta. Ei siis ollut ihme, että moni erittäin pätevä draama jäi näiden blockbustereiden varjoon.
Tapaus Henry oli ensimmäisiä Hollywood-elokuvia, jotka ottivat sisällöllään kantaa miehen asemaan perheen sisällä. Yleinen keskusteluhan meni tuolloin siihen suuntaan, että oltiin huolestuneita siitä, että lasten kasvattaminen jää liiaksi äidin kontolle, jolloin lapset eivät saa tilaisuutta tutustua kunnolla isäänsä. Vastavetona tälle alettiin puhua isyyslomista ja pehmoisä-käsite alkoi saada enemmän jalansijaa myös miesten keskuudessa. Tapaus Henry on jonkinlainen statementti tämän asian puolesta.
Tarina on simppeliä tavaraa, jossa kuitenkin on paljon ajatusta mukana. Röyhkeä ja urakeskeinen lakimies, Henry Turner (Harrison Ford), on työntänyt perhearvot sivuun tai pitää niitä jotenkin itsestäänselvyyksinä. Hänellä on kaunis vaimo (Annette Bening) ja suloinen tytär (Mikki Allen). He siis vaan ovat olemassa, mutta Henry ei heitä elämässään juuri tarvitse tai kaipaa. Sitten yksi luoti päähän muuttaa kaiken. Henryn veitsenterävä ajattelukyky haihtuu, liikuntakyky horjuu ja muisti häviää savuna ilmaan. Alkaa rankka kuntoutumisprosessi, jonka nokkamiehenä on räväkkä fysioterapeutti nimeltään Bradley (Bill Nunn). Toipumisjakson aikana Henry muuttuu ihmisenä miellyttävämmäksi ja tutustuu ensi kertaa kunnolla omaan perheeseensä. Luoti, jonka tarkoituksena oli tuhota Harryn koko elämä, toimiikin eheyttävänä lääkkeenä, jonka ansiosta hän saa uuden näkökulman olemassaololleen.
Henryn rooli sopii mainiosti jäykälle Fordille. Hänellä on esiintyessään aina hieman kysyvä ja ulkopuolinen katse ja tähän rooliin tuo habitus on kuin tehty. Annette Bening tekee ensimmäisen suuren roolinsa hienosti.
Ohjaajanpallilla istuu amerikkalainen legenda Mike Nichols, jonka vaikutus nykyelokuvaan on mielestäni vähintään yhtä suuri kuin Scorsesella, Coppolalla tai Spielbergillä. Nicholsin vähäisempi arvostus lienee perua siitä, että hän ei ole aivan syntyperäinen amerikkalainen. Nicholsin ura on ollut erikoinen. Hänen elokuvansa ovat nimittäin heitelleet tyylillisesti äärilaidasta toiseen. Ensimmäiset ohjaukset olivat radikaaleja modernin elokuvan klassikoita tyyliin Miehuuskoe, Virginia Woolf ja Catch-22. Sitten tuli pitkä kuiva kausi, joka katkesi kantaaottavaan Silkwoodiin. Tämän jälkeen Nicholsin ohjaukset vaihtuivat tyyliltään viihteellisemmiksi ja omaperäisyys ei ollut enää niin silmiinpistävää kuin uran ensimmäisissä töissä. Uudemmissakin Nicholsin ohjauksissa on silti jotain kummallista vetovoimaa, joka jää kalvamaan mieleen vielä pitkäksi aikaa katsomisen jälkeen. Onko se sitten juuri se sanoma, jonka Nichols jättää yleisön mieleen taitavasti hautumaan.
Katsomiskokemuksena Tapaus Henry ei ole mitenkään järisyttävä. Elokuva etenee varsin verkkaisesti luonnollisesta tilanteesta toiseen. Henryn onnettomuuden jälkeen elokuvassa ei oikeastaan ole mitään suuria nostekohtia, vaan se lipuu rauhallisesti kohti maaliaan. Lopputekstien alkaessa tulee jopa hieman laimea olo. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, että seuraavina päivinä löysin itseni usein miettimässä elokuvan tapahtumia ja koko pätkä alkoi saada mielessä kultareunukset ympärilleen. Tässä on joku melankolinen vire, joka jättää haikean muistiraidan tuonne mielen sopukoihin.
Kannattaa ehdottomasti katsoa tai ostaa ihan omaksi. Itse olin yllättynyt, kun tämä ponnahti eteeni Free Record Shopin alennuskorista. Olin nimittäin aivan varma, ettei sitä oltu edes Suomeksi julkaistu. Hienoa, että näitä ns. nukkuviakin klassikoita julkaistaan täällä Suomessa.
nimimerkki: mauge
