On kahdenlaisia sotaleffoja: toisissa kerrotaan sodan sankareista ja toisista taas kerrotaan sodan raakuuksista niistä kärsineiden ihmisten kautta.
Kuoleman kentät, The Killing Fields, on sitä jälkimmäistä sorttia, vaikka päähenkilöt itse asiassa ovatkin niitä suurimpia sotasankareita: eivät lovia revolverin kahvaan veistäviä sotureita, vaan toisin keinoin hirmuhallitsijan kimppuun käyviä ihmisiä.
Kyse ei olekaan ihan mistä tahansa sodasta, vaan Kamputsean sisällissodasta, jossa Pol Potin johtamat punakhmerit puhdistivat maataan epäasiallisista aineksista tuntematta sanoja ”jalomielisyys”, ”lempeys”, ”oikeudenmukaisuus” tai ”sananvapaus”. Tällaisessa tilanteessa moni meistä unohtaisi journalistin hommat, tai ainakin unohtaisi kaikki amerikkalaiset journalistituttavat. Toisin teki kamputsealainen Dith Pran. Hän toimi fikserinä New York Timesin toimittajalle Sydney Schanbergille. Helpoksi Pran ei elämäänsä tehnyt, mutta hyvän elokuvan siitä sai aikaiseksi. Leffan pääpaino on Pranin pakomatkassa Kamputseasta pois, sekä hänen ja Schanbergin välisessä ystävyydessä.
Kuten yllä olevasta voi päätellä, elokuva perustuu tositapahtumiin. Tositapahtumat sijoittuvat 70-luvun lopulle, ja itse leffa on tehty 1984 – eli kohtuullisen tuoreena itse tapahtumiin nähden. Esikuvat olivat siis paitsi oikeasti olemassa, myös oikeasti elämässä elokuvan tekoaikaan. Myöskin Kamputsean tilanne oli, sisällissodan päättymisestä huolimatta, vielä kovin sekava. Se tuo oman lisämausteensa leffan katselulle näin jälkeenpäin.
Elokuvassa ei kuvien puolesta ole kitsailtu. Sodan uhrit näytetään varsin aidon näköisesti. Kuolemaa tekevän lapsen näkeminen, tai läheistensä kuolemaa lohduttomasti itkevän lapsen näkeminen ei ole kovinkaan kivaa edes TV-ruudulta. Kivaa ei ole aikuistenkaan kohtalon katsominen, ainakaan silloin kun päätepysäkkinä on ollut puolihuolimaton joukkohauta jossain suon reunalla. Sellaiseenkin päähenkilö kirjaimellisesti törmää. Vaikka sodan julmuudet tuodaankin ruudulle katsojaa säälimättä, ei leffa silti sorru turhalla väkivallalla mässäilyyn. Tähän vaikuttaa paitsi taustalla vaikuttava tarina, myös se, että pääosien näyttelijät eivät vedä rooliaan överiksi. Itse asiassa Schanbergiä näyttelevä Sam Waterston tekee hyvinkin epäkarismaattisen näyttelijäsuorituksen, ja tässä leffassa ensimmäisen (ja lähes ainoan merkittävän) roolityönsä tekevä Haing Ngor (näyttelee Dith Prania) on juuri sellainen kuin itämainen stereotyyppi usein on: ilmeetön ja eleetön. Silti vaikuttava.
Elokuvan esittämät sotareportterit ja -kuvaajat ovat aikalailla sellaisia kuin niiden kuvitteleekin olevan: reippaita miehiä, joille seikkailu on toinen luonto. Isot roolit sotareporttereina tekevät upealla tavalla John Malkovic ja Julian Sands. Kuvaus on valtaosin tarkoin rajattua sodan yksityiskohtien kuvaamista, mutta leffan aikana nähdään myös muutamia täydellisen upeita maisemaotoksia. Musiikissa olisi voinut tehdä toisenkinlaisia valintoja. Steel pan -tyyppinen äänimaailma voi jossain kohtaa kuulostaa jopa koomiselta, vaikka komiikkaa tästä elokuvasta ei saa millään irti.
Elokuva pitää tiukasti otteessaan koko kaksi ja puolituntisen ajan. Elokuvan päättyessä ei voi muuta kuin ajatella, että tämän tapainen sotaelokuva on mitä parhainta rauhantyötä. Ja samalla toivoa, että vastaavia elokuvia ei enää koskaan tarvitsisi tehdä.
